Luonto
Tiede
Yhteiskunta
Kolumnit
Kilpailut
Asiakaspalvelu
Mediatiedot
Vincent Munier joutuu seuraamaan joskus päiväkausia pelkkiä jälkiä, ennen kuin hän näkee aran arktisen suden.

Vincent Munier joutuu seuraamaan joskus päiväkausia pelkkiä jälkiä, ennen kuin hän näkee aran arktisen suden.

Vincent Munier

Mar­tin Schlak

2.1.2020

Lumen ja jään sankarit

Luontokuvaaja Vincent Munier taivaltaa yksinään viikkokausia pohjoista maisemaa tarkkaillen. Kylmään kauneuteen tuovat elämää vain eläimet.

Mies, joka mat­kaa kes­kel­le ikuis­ta kyl­myyt­tä, sa­noo, et­tei hä­nen am­ma­tis­saan saa hät­käh­tää vä­häs­tä. Rans­ka­lai­nen luon­to­ku­vaa­ja Vin­cent Mu­nier tun­nus­taa, et­tä hä­nel­tä ja hä­nen mat­ka­kump­pa­nil­taan pa­lel­tui vuon­na 2015 var­pai­ta El­les­me­ren­saa­rel­la Poh­jois-Ka­na­das­sa, mis­sä läm­pö­ti­la pu­to­aa tal­vel­la al­le 40 cel­siu­sas­teen. Mie­het pa­ti­koi­vat ark­ti­sel­la seu­dul­la päi­vä­kau­sia tun­te­mat­ta maa­ta jal­ko­jen­sa al­la. Vii­mein he saa­pui­vat saa­ren poh­joi­so­sas­sa si­jait­se­val­le mie­hi­te­tyl­le sää­a­se­mal­le.

Mu­nier ker­too kui­ten­kin ol­leen­sa on­ne­kas. Hä­nen var­paan­sa sääs­tyi­vät am­pu­toin­nil­ta. Ys­tä­vä ei ol­lut yh­tä on­ne­kas: hä­nen iso­var­paas­taan puut­tuu nyt pala.

Ne­li­kymp­pi­nen Mu­nier on ko­ke­nut luon­to­ku­vaa­ja. Hän asuu maa­ti­lal­la Vo­gee­sien vuo­ris­tos­sa Koil­lis-Rans­kas­sa yh­des­sä vai­mon­sa ja poi­kan­sa kans­sa. Hän­tä ei kui­ten­kaan ta­voi­ta ko­toa usein.

Mu­nier viih­tyy pa­rem­min ul­ko­na kuin si­säl­lä läm­pi­mäs­sä. Ku­viin­sa tämä seik­kai­li­ja-ku­vaa­ja et­sii ää­rim­mäi­syyk­siä. Vii­meis­ten kym­me­nen vuo­den ai­ka­na hän on teh­nyt lu­kui­sia tut­ki­mus­ret­kiä na­pa­pii­rin poh­jois­puo­lel­le, Ka­na­daan, Grön­lan­tiin, Nor­jaan ja Alas­kaan. Mu­nier on jäl­jit­tä­nyt elä­mää seu­duil­la, joi­ta hal­lit­see ikui­nen jää.

Hä­nen ku­vis­saan esiin­tyy na­pa­jä­nik­siä, ark­ti­sia su­sia ja jää­kar­hu­ja taus­ta­naan jää­vuo­ria. Hän on ku­van­nut eläin­lau­mo­ja, jot­ka tai­val­ta­vat sa­ke­as­sa lu­mi­myrs­kys­sä, ja esi­mer­kik­si mys­ki­här­kiä niin lä­hel­tä, et­tä ku­vas­sa erot­tuu jo­kai­nen nii­den turk­kiin ta­ker­tu­nut jää­kok­ka­re.

Va­lo­ku­vaa­ja kul­kee yk­sin

Val­koi­ses­sa mai­se­mas­sa Vin­cent Mu­nier liik­kuu mie­lui­ten yk­sin. Hän ti­laa pot­ku­ri­ko­neen, joka pu­dot­taa hä­net kau­as asu­tuk­ses­ta. Siel­tä hän aloit­taa tai­pa­leen­sa. Useim­mi­ten hän läh­tee mat­kaan lop­pu­tal­ves­ta, kun na­va­kim­mat myrs­kyt ovat ohi mut­ta han­gen pin­ta kan­taa vie­lä ah­ki­on.

Kun len­to­ko­neen jy­li­nä on laan­tu­nut, seu­dul­le las­keu­tuu hil­jai­suus, jota Mu­nier ku­vaa mel­kein pe­lot­ta­vak­si. Pie­nin­kin ri­saus, lu­men nars­ke jal­ko­jen al­la, tun­tuu kai­ku­van au­tiu­des­sa.

Mu­nier ve­tää pe­räs­sään ah­ki­os­sa muo­naa ja va­rus­tei­ta. Hän syö kui­vat­tu­ja he­del­miä, keit­to­ja ja ener­gi­a­pa­tu­koi­ta ja läm­mit­te­lee il­tai­sin ret­ki­keit­ti­men ää­res­sä. Hä­tä­ta­pauk­sia var­ten hä­nel­lä on mu­ka­naan sa­tel­liit­ti­pu­he­lin. Hän saat­taa va­el­taa val­koi­ses­sa erä­maas­sa nel­jä viik­koa yh­teen me­noon ole­mat­ta yh­tey­des­sä ke­hen­kään. Hä­nen päi­vä­mat­kan­sa ovat vain muu­ta­man ki­lo­met­rin mit­tai­sia. Kyl­myys jäy­tää. Kuu­kau­den ai­ka­na Mu­nier’n pai­no voi pu­do­ta jopa kah­dek­san ki­loa.

Löy­det­ty­ään hy­vän ku­vaus­pai­kan hän saat­taa py­säh­tyä sin­ne use­am­mak­si päi­väk­si.

Mu­nier ma­kaa jääl­lä odot­ta­en täy­del­lis­tä het­keä. Hä­nen sil­män­sä ovat her­kis­ty­neet mus­ta­val­koi­sen maa­il­man yk­si­tyis­koh­dil­le, mikä te­kee ku­vis­ta ai­nut­laa­tui­sia. Jää­kar­hu, joka nos­taa nä­ky­viin va­sem­man ta­ka­tas­sun­sa mus­tan pol­ku­an­tu­ran; jään peit­tä­mien vuor­ten hen­not ää­ri­vii­vat; tun­tu­ri­pöl­lö, joka nö­köt­tää elot­to­man ri­su­kon kes­kel­lä kuin maa­tus­ka.

Mu­nier’n ku­vis­sa on eläi­miä, mut­ta mai­se­ma ei ole niis­sä pelk­kä ku­lis­si. Toi­si­naan se näyt­tää uh­kaa­val­ta, toi­si­naan lem­pe­äl­tä, ja toi­si­naan se ot­taa ku­vas­sa pää­o­san. Juu­ri nä­kö­kul­mien vaih­tu­mi­nen tuo tun­te­mat­to­mat seu­dut lä­hel­le kat­so­jaa.

Kaik­ki al­koi lap­se­na

Va­lo­ku­vauk­sen Vin­cent Mu­nier löy­si 12-vuo­ti­aa­na, kun hä­nel­lä oli ta­pa­na sa­moil­la isän­sä kans­sa sään­nöl­li­ses­ti Vo­gee­seil­la lä­hel­lä ko­ti­aan. Ker­ran isä jät­ti poi­kan­sa yk­sin met­sään pii­lo­ko­juun ka­me­ran ja 400-mil­li­sen No­vof­lex-ob­jek­tii­vin kans­sa. Tun­nit ku­lui­vat, ja poi­ka odot­ti. Jos­sain vai­hees­sa met­säs­tä tuli kol­me kau­ris­ta, jot­ka lä­hes­tyi­vät hän­tä hi­taas­ti. kans­sa ku­van, jos­sa kau­riit erot­tui­vat su­mei­na ja tä­räh­tä­nei­nä. Vin­cent Mu­nier ker­too ol­leen­sa ku­va­not­to­het­kel­lä kiih­ty­nyt ja jopa pe­lois­saan.

Sii­tä läh­tien hän on ha­lun­nut pääs­tä yhä lä­hem­mäs eläi­miä ja ot­taa ai­na vain pa­rem­pia ku­via. En­sin Rans­kas­sa, sit­ten Itä- ja Poh­jois- Eu­roo­pas­sa, myö­hem­min Af­ri­kas­sa, Poh­jois-Ame­ri­kas­sa, Ve­nä­jäl­lä − ja na­pa­pii­rin poh­jois­puo­lel­la.

On­ko Mu­nier kos­kaan jou­tu­nut vaa­ral­li­seen ti­lan­tee­seen? Hän miet­tii pit­kään ja vas­taa lo­pul­ta, et­tä ko­ke­muk­sen myö­tä vaa­ra­ti­lan­teet ovat vä­hen­ty­neet.

Sit­ten hän al­kaa lu­e­tel­la: Ve­nä­jäl­lä Kamt­šat­kan nie­mi­maal­la kar­hu hyök­kä­si hä­nen kimp­puun­sa. Hän puo­lus­tau­tui lyö­mäl­lä sitä soih­dul­la. Bank­sin­saa­rel­la Ka­na­dan Luo­teis­ter­ri­to­ri­ois­sa hän ek­syi yk­si­nään lu­mi­myrs­kys­sä. El­les­me­ren­saa­rel­la su­si­lau­ma pii­rit­ti hä­nen telt­tan­sa.

Näis­tä ti­lan­teis­ta huo­li­mat­ta Mu­nier sa­noo la­kan­neen­sa pel­kää­mäs­tä vil­lie­läi­miä. Hän tun­tee kui­ten­kin yhä sa­maa kiih­ty­mys­tä kuin lap­se­na, kun susi, poro tai mys­ki­här­kä tu­lee muu­ta­man met­rin pää­hän. Kah­den vuo­si­kym­me­nen ko­ke­muk­ses­ta huo­li­mat­ta hän lu­mou­tuu edel­leen toi­si­naan ta­pah­tu­mas­ta niin, et­tä hän unoh­taa pai­naa ka­me­ran­sa lau­kai­si­jaa. Vin­cent Mu­nier sa­noo­kin, et­tä osa par­hais­ta ku­vis­ta on ole­mas­sa vain hä­nen pääs­sään.

Vin­cent Mu­nier’n kir­jas­sa Arc­ti­que on yli 300 ku­vaa hä­nen ku­vaus­mat­koil­taan poh­joi­ses­sa. Teos on il­mes­ty­nyt sak­sak­si ni­mel­lä Im ei­si­gen Weiss.

Jut­tu on jul­kais­tu GEO-leh­des­sä 11-12/2018.

Lue myös:

Va­lo­ku­va: Kar­hun voi­mal­la

Hur­maa­va tal­vi­ku­va Hel­sin­gis­tä

Suosittelemme

Lukuvinkit

Uuden ajan eläintarhat

Suuren kielikunnan syntypaikka selvisi

Onko maapallon sisällä vuoria?

Kymmenen kysymystä maaperästä ja ilmastonmuutoksesta

Lokakuun GEOn parhaat jutut – lue myös nämä!

Luopumisen aika

Omojoen laakson kadonnut maailma

Maaliskuun GEOn parhaat jutut – lue myös nämä!

Syömisestä ja syömistavoista

Kutitus naurattaa rottaa

Lukuvinkit

Uuden ajan eläintarhat

Suuren kielikunnan syntypaikka selvisi

Onko maapallon sisällä vuoria?

Kymmenen kysymystä maaperästä ja ilmastonmuutoksesta

Lokakuun GEOn parhaat jutut – lue myös nämä!

Luopumisen aika

Omojoen laakson kadonnut maailma

Maaliskuun GEOn parhaat jutut – lue myös nämä!

Syömisestä ja syömistavoista

Kutitus naurattaa rottaa

Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.

Yhteystiedot Rekisteriseloste Ehdot ja luvat Tietosuoja Peruuttamisohjeet

© Fokus Media Finland. Materiaalin kopioiminen muuhun kuin yksityiseen, ei-kaupalliseen käyttöön kielletty.
Aineiston käyttö uuden palvelun osana kielletty.

Fokus Media Finland Oy, Hämeentie 135, 00560 Helsinki, Y-tunnus 2618356-2