Mies, joka mat­kaa kes­kel­le ikuis­ta kyl­myyt­tä, sa­noo, et­tei hä­nen am­ma­tis­saan saa hät­käh­tää vä­häs­tä. Rans­ka­lai­nen luon­to­ku­vaa­ja Vin­cent Mu­nier tun­nus­taa, et­tä hä­nel­tä ja hä­nen mat­ka­kump­pa­nil­taan pa­lel­tui vuon­na 2015 var­pai­ta El­les­me­ren­saa­rel­la Poh­jois-Ka­na­das­sa, mis­sä läm­pö­ti­la pu­to­aa tal­vel­la al­le 40 cel­siu­sas­teen. Mie­het pa­ti­koi­vat ark­ti­sel­la seu­dul­la päi­vä­kau­sia tun­te­mat­ta maa­ta jal­ko­jen­sa al­la. Vii­mein he saa­pui­vat saa­ren poh­joi­so­sas­sa si­jait­se­val­le mie­hi­te­tyl­le sää­a­se­mal­le.

Mu­nier ker­too kui­ten­kin ol­leen­sa on­ne­kas. Hä­nen var­paan­sa sääs­tyi­vät am­pu­toin­nil­ta. Ys­tä­vä ei ol­lut yh­tä on­ne­kas: hä­nen iso­var­paas­taan puut­tuu nyt pala.

Ne­li­kymp­pi­nen Mu­nier on ko­ke­nut luon­to­ku­vaa­ja. Hän asuu maa­ti­lal­la Vo­gee­sien vuo­ris­tos­sa Koil­lis-Rans­kas­sa yh­des­sä vai­mon­sa ja poi­kan­sa kans­sa. Hän­tä ei kui­ten­kaan ta­voi­ta ko­toa usein.

Mu­nier viih­tyy pa­rem­min ul­ko­na kuin si­säl­lä läm­pi­mäs­sä. Ku­viin­sa tämä seik­kai­li­ja-ku­vaa­ja et­sii ää­rim­mäi­syyk­siä. Vii­meis­ten kym­me­nen vuo­den ai­ka­na hän on teh­nyt lu­kui­sia tut­ki­mus­ret­kiä na­pa­pii­rin poh­jois­puo­lel­le, Ka­na­daan, Grön­lan­tiin, Nor­jaan ja Alas­kaan. Mu­nier on jäl­jit­tä­nyt elä­mää seu­duil­la, joi­ta hal­lit­see ikui­nen jää.

Hä­nen ku­vis­saan esiin­tyy na­pa­jä­nik­siä, ark­ti­sia su­sia ja jää­kar­hu­ja taus­ta­naan jää­vuo­ria. Hän on ku­van­nut eläin­lau­mo­ja, jot­ka tai­val­ta­vat sa­ke­as­sa lu­mi­myrs­kys­sä, ja esi­mer­kik­si mys­ki­här­kiä niin lä­hel­tä, et­tä ku­vas­sa erot­tuu jo­kai­nen nii­den turk­kiin ta­ker­tu­nut jää­kok­ka­re.

Va­lo­ku­vaa­ja kul­kee yk­sin

Val­koi­ses­sa mai­se­mas­sa Vin­cent Mu­nier liik­kuu mie­lui­ten yk­sin. Hän ti­laa pot­ku­ri­ko­neen, joka pu­dot­taa hä­net kau­as asu­tuk­ses­ta. Siel­tä hän aloit­taa tai­pa­leen­sa. Useim­mi­ten hän läh­tee mat­kaan lop­pu­tal­ves­ta, kun na­va­kim­mat myrs­kyt ovat ohi mut­ta han­gen pin­ta kan­taa vie­lä ah­ki­on.

Kun len­to­ko­neen jy­li­nä on laan­tu­nut, seu­dul­le las­keu­tuu hil­jai­suus, jota Mu­nier ku­vaa mel­kein pe­lot­ta­vak­si. Pie­nin­kin ri­saus, lu­men nars­ke jal­ko­jen al­la, tun­tuu kai­ku­van au­tiu­des­sa.

Mu­nier ve­tää pe­räs­sään ah­ki­os­sa muo­naa ja va­rus­tei­ta. Hän syö kui­vat­tu­ja he­del­miä, keit­to­ja ja ener­gi­a­pa­tu­koi­ta ja läm­mit­te­lee il­tai­sin ret­ki­keit­ti­men ää­res­sä. Hä­tä­ta­pauk­sia var­ten hä­nel­lä on mu­ka­naan sa­tel­liit­ti­pu­he­lin. Hän saat­taa va­el­taa val­koi­ses­sa erä­maas­sa nel­jä viik­koa yh­teen me­noon ole­mat­ta yh­tey­des­sä ke­hen­kään. Hä­nen päi­vä­mat­kan­sa ovat vain muu­ta­man ki­lo­met­rin mit­tai­sia. Kyl­myys jäy­tää. Kuu­kau­den ai­ka­na Mu­nier’n pai­no voi pu­do­ta jopa kah­dek­san ki­loa.

Löy­det­ty­ään hy­vän ku­vaus­pai­kan hän saat­taa py­säh­tyä sin­ne use­am­mak­si päi­väk­si.

Mu­nier ma­kaa jääl­lä odot­ta­en täy­del­lis­tä het­keä. Hä­nen sil­män­sä ovat her­kis­ty­neet mus­ta­val­koi­sen maa­il­man yk­si­tyis­koh­dil­le, mikä te­kee ku­vis­ta ai­nut­laa­tui­sia. Jää­kar­hu, joka nos­taa nä­ky­viin va­sem­man ta­ka­tas­sun­sa mus­tan pol­ku­an­tu­ran; jään peit­tä­mien vuor­ten hen­not ää­ri­vii­vat; tun­tu­ri­pöl­lö, joka nö­köt­tää elot­to­man ri­su­kon kes­kel­lä kuin maa­tus­ka.

Mu­nier’n ku­vis­sa on eläi­miä, mut­ta mai­se­ma ei ole niis­sä pelk­kä ku­lis­si. Toi­si­naan se näyt­tää uh­kaa­val­ta, toi­si­naan lem­pe­äl­tä, ja toi­si­naan se ot­taa ku­vas­sa pää­o­san. Juu­ri nä­kö­kul­mien vaih­tu­mi­nen tuo tun­te­mat­to­mat seu­dut lä­hel­le kat­so­jaa.

Kaik­ki al­koi lap­se­na

Va­lo­ku­vauk­sen Vin­cent Mu­nier löy­si 12-vuo­ti­aa­na, kun hä­nel­lä oli ta­pa­na sa­moil­la isän­sä kans­sa sään­nöl­li­ses­ti Vo­gee­seil­la lä­hel­lä ko­ti­aan. Ker­ran isä jät­ti poi­kan­sa yk­sin met­sään pii­lo­ko­juun ka­me­ran ja 400-mil­li­sen No­vof­lex-ob­jek­tii­vin kans­sa. Tun­nit ku­lui­vat, ja poi­ka odot­ti. Jos­sain vai­hees­sa met­säs­tä tuli kol­me kau­ris­ta, jot­ka lä­hes­tyi­vät hän­tä hi­taas­ti. kans­sa ku­van, jos­sa kau­riit erot­tui­vat su­mei­na ja tä­räh­tä­nei­nä. Vin­cent Mu­nier ker­too ol­leen­sa ku­va­not­to­het­kel­lä kiih­ty­nyt ja jopa pe­lois­saan.

Sii­tä läh­tien hän on ha­lun­nut pääs­tä yhä lä­hem­mäs eläi­miä ja ot­taa ai­na vain pa­rem­pia ku­via. En­sin Rans­kas­sa, sit­ten Itä- ja Poh­jois- Eu­roo­pas­sa, myö­hem­min Af­ri­kas­sa, Poh­jois-Ame­ri­kas­sa, Ve­nä­jäl­lä − ja na­pa­pii­rin poh­jois­puo­lel­la.

On­ko Mu­nier kos­kaan jou­tu­nut vaa­ral­li­seen ti­lan­tee­seen? Hän miet­tii pit­kään ja vas­taa lo­pul­ta, et­tä ko­ke­muk­sen myö­tä vaa­ra­ti­lan­teet ovat vä­hen­ty­neet.

Sit­ten hän al­kaa lu­e­tel­la: Ve­nä­jäl­lä Kamt­šat­kan nie­mi­maal­la kar­hu hyök­kä­si hä­nen kimp­puun­sa. Hän puo­lus­tau­tui lyö­mäl­lä sitä soih­dul­la. Bank­sin­saa­rel­la Ka­na­dan Luo­teis­ter­ri­to­ri­ois­sa hän ek­syi yk­si­nään lu­mi­myrs­kys­sä. El­les­me­ren­saa­rel­la su­si­lau­ma pii­rit­ti hä­nen telt­tan­sa.

Näis­tä ti­lan­teis­ta huo­li­mat­ta Mu­nier sa­noo la­kan­neen­sa pel­kää­mäs­tä vil­lie­läi­miä. Hän tun­tee kui­ten­kin yhä sa­maa kiih­ty­mys­tä kuin lap­se­na, kun susi, poro tai mys­ki­här­kä tu­lee muu­ta­man met­rin pää­hän. Kah­den vuo­si­kym­me­nen ko­ke­muk­ses­ta huo­li­mat­ta hän lu­mou­tuu edel­leen toi­si­naan ta­pah­tu­mas­ta niin, et­tä hän unoh­taa pai­naa ka­me­ran­sa lau­kai­si­jaa. Vin­cent Mu­nier sa­noo­kin, et­tä osa par­hais­ta ku­vis­ta on ole­mas­sa vain hä­nen pääs­sään.

Vin­cent Mu­nier’n kir­jas­sa Arc­ti­que on yli 300 ku­vaa hä­nen ku­vaus­mat­koil­taan poh­joi­ses­sa. Teos on il­mes­ty­nyt sak­sak­si ni­mel­lä Im ei­si­gen Weiss.

Jut­tu on jul­kais­tu GEO-leh­des­sä 11-12/2018.

Lue myös:

Va­lo­ku­va: Kar­hun voi­mal­la

Hur­maa­va tal­vi­ku­va Hel­sin­gis­tä