Sy­vis­sä me­ris­sä ui­vat eläi­met ei­vät tun­ne me­ren poh­jaa tai pin­taa ei­vät­kä päi­vää tai yö­tä. Mut­ta va­loa nii­den­kin maa­il­mas­sa on.

Pie­nen pu­nai­sen kat­ka­ra­vun kyl­jis­sä on him­me­äs­ti hoh­ta­via si­ni­siä pilk­ku­ja. Nii­den avul­la se saa naa­mi­oi­tu­mi­sa­pua yl­hääl­tä sii­lau­tu­vas­ta päi­vän­va­los­ta, joka on mel­kein lii­an heik­koa ih­mis­sil­min näh­tä­väk­si. Va­lo­pis­tei­den an­si­os­ta eläi­men ala­puo­lel­la vaa­ni­va saa­lis­ta­ja ei ero­ta ra­vun tum­maa si­lu­et­tia.

Kat­ka­ra­pu on näh­nyt jo­tain – kau­ka­na erot­tuu heik­ko si­ni­vih­reä valo. On­ko se la­ji­to­ve­ri? Rapu ui ute­li­aa­na lä­hem­mäs, mut­ta teko on vä­häl­lä koi­tua sen koh­ta­lok­si. Se on­nis­tuu hiuk­sen­hie­nos­ti vält­tä­mään hir­mui­sen ki­ta­ka­lan yh­teen lous­kah­ta­vat ham­paat. Va­lo­pilk­ku oli­kin pe­to­ka­lan leu­as­ta kas­va­va it­se­va­lai­se­va syöt­ti.

Kat­ka­ra­pu tur­vau­tuu eri­koi­seen puo­lus­tus­kei­noon. Se syl­käi­see suus­taan kirk­kaan­si­nis­tä va­loa hoh­ta­van pil­ven kuin tul­ta­syök­se­vä lo­hi­käär­me. Kun ki­ta­ka­la on vie­lä so­kais­tu­nut äkil­li­ses­tä kirk­kau­des­ta, pik­kui­nen kat­ka­ra­pu py­räh­tää tie­hen­sä.

Yl­lät­tä­vän ylei­nen il­miö

Bi­o­lu­mi­ne­sens­si, toi­sin sa­no­en oman va­lon­sa tuot­ta­mi­nen, on yl­lät­tä­vän yleis­tä eli­öil­lä, jot­ka elä­vät pi­meis­sä pai­kois­sa: me­ren uu­me­nis­sa, luo­lis­sa tai öi­ses­sä met­säs­sä.

Valo syn­tyy poh­jim­mil­taan ai­na sa­mal­la ta­val­la. Se on ke­mi­al­li­nen re­ak­tio, jos­sa lu­si­fe­rii­ni-ni­mi­nen pig­ment­ti ha­pet­tuu. Ha­pen ja lu­si­fe­rii­nin re­ak­ti­o­ta vauh­dit­taa kol­mas osa­kas, ent­syy­mi, jota ni­mi­te­tään lu­si­fe­raa­sik­si.

Muu­ta yh­teis­tä eri­lais­ten eli­öi­den bi­o­lu­mi­ne­sens­sil­la ei sit­ten ole­kaan. Eri lu­si­fe­raa­sit ja lu­si­fe­rii­nit toi­mi­vat sa­mal­la ta­voin mut­ta ovat ke­mi­al­li­ses­ti ai­van eri­lai­sia, sil­lä bi­o­lu­mi­ne­sens­si on ke­hit­ty­nyt it­se­näi­ses­ti ai­na­kin 40 ker­taa.

Jot­kin eli­öt tuot­ta­vat il­mi­öön tar­vit­ta­vat yh­dis­teet it­se ja toi­set va­ras­ta­vat ne saa­lii­den­sa ke­hois­ta. Kol­man­net pi­tä­vät ku­dok­sis­saan sym­bi­oot­ti­sia mik­ro­be­ja, jot­ka tuot­ta­vat va­lon. Mo­nen­lai­sia me­ka­nis­me­ja voi ol­la vie­lä löy­tä­mät­tä­kin.

Bi­o­lu­mi­ne­sens­sia ta­va­taan myös Suo­mes­sa

Suo­men luon­nos­sa­kaan bi­o­lu­mi­ne­sens­si ei ole tun­te­ma­ton­ta. Ke­säy­ö­nä voi näh­dä kas­vil­li­suu­des­sa kel­ta­vih­re­än va­lo­pis­teen, joka him­me­nee ja kir­kas­tuu taas. Se on kiil­to­ma­to, oi­ke­as­taan ko­va­kuo­ri­ai­nen, vaik­ka la­jin naa­raat ovat­kin koko elä­män­sä sii­vet­tö­miä ja ole­muk­sel­taan touk­ka­mai­sia.

Kiil­to­ma­don valo on kut­su. Sen avul­la pie­ni, sii­ve­käs koi­ras löy­tää pa­rit­te­lu­kump­pa­nin luok­se. Myös koi­raal­la on pe­rä­pääs­sään pie­ni va­lo­e­lin, mut­ta sitä tär­ke­äm­mät ovat eläi­men suu­ret sil­mät, joil­la se erot­taa naa­raan va­lon jo kau­kaa.

Suo­ma­lai­set ta­ri­nat tun­te­vat myös pei­kon­kul­lan, pi­me­äs­sä met­säs­sä hoh­ta­van vih­re­än va­lon. Sen voi näh­dä la­ho­a­vis­sa puis­sa, kan­nois­sa tai jos­kus maas­sa­kin. Aa­ve­mai­sen il­mi­ön ai­heut­ta­vat va­loa tuot­ta­vat me­si­sie­net.

Vaik­ka pei­kon­kul­ta tun­net­tiin jo Aris­to­te­leen ai­kaan, vie­lä­kään ei ole täyt­tä var­muut­ta sii­tä, mik­si sie­net hoh­ta­vat. Omi­nai­suut­ta on ar­vel­tu kei­nok­si joko kut­sua tai kar­kot­taa sie­niä syö­viä eläi­miä.

Yk­si vaih­to­eh­to on, et­tä valo on näi­den sien­ten eri­tyi­sen elä­män­ta­van ai­heut­ta­ma si­vu­tuo­te. Ne ovat kaik­ki val­ko­la­hot­ta­jia, eli ai­noi­ta eli­öi­tä, jot­ka pys­ty­vät te­hok­kaas­ti ha­jot­ta­maan puun si­säl­tä­mää lig­nii­niä. Ken­ties valo on nii­den kei­no pääs­tä eroon lig­nii­nin ha­jo­tuk­ses­sa syn­ty­väs­tä yli­mää­räi­ses­tä ha­pes­ta, joka vau­ri­oit­tai­si nii­den so­lu­ja. Bi­o­lu­mi­ne­sens­sis­sa on vie­lä pal­jon sa­lai­suuk­sia pal­jas­tet­ta­va­na.  

Jut­tu on jul­kais­tu GEO-leh­des­sä 10/2019.

Lue myös:

Pink­ki väri hur­maa myös luon­nos­sa

Mat­ki­joi­den mah­ta­va maa­il­ma