Raa­ka tuu­li pu­hal­taa yli ki­vi­sen ylän­gön Tor­res del Pai­nen kan­sal­lis­puis­tos­sa. Nä­kö­a­lat vuo­ril­le ja jää­ti­köil­le ovat pää­tä­hui­maa­vat, mut­ta seu­tu tääl­lä Ete­lä-Chi­les­sä näyt­tää tyys­tin vi­ha­mie­li­sel­tä. Elä­mä ku­kois­taa kui­ten­kin tääl­lä­kin. Lou­hi­kon tar­jo­a­mas­sa tuu­len­suo­jas­sa le­pää naa­ras­puu­ma pen­tui­neen.

Puu­ma, jopa sa­ta­ki­loi­sek­si kas­va­va pit­kä­raa­jai­nen kis­sa­pe­to, on to­del­li­nen sel­viy­ty­jä. Se on le­vin­nyt kai­kis­ta Ame­ri­kan man­te­reen ni­säk­käis­tä kaik­kein laa­jim­mal­le.

Puu­man voi ta­va­ta Ka­na­dan Kal­li­o­vuo­ril­ta tai Flo­ri­dan suo­met­sis­tä, Mek­si­kon aa­vi­koil­ta, Ama­zo­nin sa­de­met­sis­tä tai tääl­tä Pa­ta­go­ni­an kyl­mil­tä ylän­göil­tä. Useim­mat kul­ki­jat ei­vät kui­ten­kaan koh­taa sitä mis­sään, sil­lä pit­kä elä­mi­nen rin­nak­kain ih­mis­ten kans­sa on opet­ta­nut puu­man arak­si ja pii­lot­te­le­vak­si. Ih­mi­sen ja puu­man vä­lis­tä suh­det­ta ei ole pa­ran­ta­nut kum­man­kin miel­ty­mys ko­tie­läi­miin.

Ou­to vuo­ri­lei­jo­na

Eu­roop­pa­lai­set ni­me­si­vät uu­den man­te­reen eläi­miä ai­koi­naan heil­le tut­tu­jen van­han maa­il­man la­jien mu­kaan. Hie­kan­rus­ke­aa kis­sa­e­läin­tä he ni­mit­ti­vät vuo­ri­lei­jo­nak­si. He to­sin ih­met­te­li­vät, mis­sä kaik­ki ko­me­a­har­jai­set uros­lei­jo­nat pii­lot­te­le­vat. Niis­tä liik­kui­kin mitä vil­leim­piä ta­ri­noi­ta.

Mut­ta puu­ma ei ole lei­jo­na, ei­kä uros­puu­mal­la ole har­jaa. Vai­kut­ta­vas­ta koos­taan huo­li­mat­ta puu­ma luo­ki­tel­laan pie­nek­si kis­sa­pe­dok­si ja se on lä­hei­sem­pää su­kua ko­ti­kis­sal­le kuin lei­jo­nal­le tai tii­ke­ril­le.

Puu­man lä­hei­nen serk­ku on Af­ri­kan sa­van­nien ge­par­di. Kis­sois­sa on­kin tiet­tyä yh­den­nä­köi­syyt­tä. Mo­lem­mil­la on pit­kät raa­jat, hoik­ka ruu­miin­ra­ken­ne ja pie­ni, pyö­reä pää. Jää­kau­den Poh­jois-Ame­ri­kas­sa lau­kan­nut ame­ri­kan­ge­par­di oli jo­tain näi­den ser­kus­ten vä­lil­tä: ge­par­din kal­tai­nen pi­ka­juok­si­ja, mut­ta lä­hei­sem­pää su­kua puu­mal­le.

Ame­ri­kan­ge­par­di kuo­li su­ku­puut­toon jää­kau­den lo­pul­la, ja sa­maan ai­kaan ka­to­si­vat Ame­ri­kan omat lei­jo­nat ja sa­pe­li­ham­mas­kis­sat. Puu­ma jäi jäl­jel­le.

Ää­rim­mäi­sen so­peu­tu­va eläin

Puu­man sel­viy­ty­mi­sen sa­lai­suus oli sen ää­rim­mäi­nen so­peu­tu­vuus. Eläin sie­tää pauk­ku­pak­kas­ta ja tro­pii­kin hel­let­tä. Se pys­tyy met­säs­tä­mään mis­sä ta­han­sa maas­tos­sa, jos­sa on sen ver­ran nä­kö­suo­jaa, et­tä kis­sa pää­see hii­pi­mään saa­liin­sa lä­hel­le. Pa­ta­go­ni­as­sa nämä maas­tot tar­koit­ta­vat ete­län­pyök­ki­met­siä, An­dien rin­tei­den pen­sas­mai­ta ja lou­hik­ko­ja.

Saa­liik­si puu­mal­le kel­paa mikä ta­han­sa hii­ris­tä hir­viin. Hä­tä­ti­lan­tees­sa se syö vaik­ka hyön­tei­siä. Tor­res del Pai­nen kan­sal­lis­puis­tos­sa puu­man suo­sik­ki­saa­lii­siin kuu­luu eu­roop­pa­lai­nen vie­ras­la­ji: ru­sak­ko. Toi­nen tär­keä saa­lis­tuk­sen koh­de on laa­man vil­li kan­ta­la­ji gu­a­na­ko. Noin sa­ta­ki­loi­nen gu­a­na­ko on te­rä­vi­ne sork­ki­neen puu­mal­le vaa­ral­li­sem­pi vas­tus kuin ru­sak­ko, mut­ta sii­tä riit­tää syö­tä­vää pit­käk­si ai­kaa.

Kuu­si­vuo­ti­nen tut­ki­mus Tor­res del Pai­nen puu­mien ruo­ka­va­li­os­ta pal­jas­ti, et­tä kis­sat syö­vät ai­na­kin sil­loin täl­löin mel­kein kaik­kia kan­sal­lis­puis­ton eläi­miä. Lin­nuis­ta ne suo­si­vat han­hen­su­kui­sia val­ko­pää­han­su­ja ja suu­ria len­to­ky­vyt­tö­miä nan­du­ja.

Tur­vas­sa kan­sal­lis­puis­tos­sa

Pelk­kää au­voa puu­man elä­mä ei ole. Vai­no­a­mi­nen on har­ven­ta­nut puu­ma­kan­to­ja ja pirs­to­nut nii­den eli­na­lu­ei­ta. Yh­dys­val­to­jen itä­o­sis­ta laji on hä­vin­nyt mel­kein ko­ko­naan. Myös Chi­les­sä kar­ja­ti­lal­li­set am­pu­vat puu­mia mail­laan.

Puu­man tu­le­vai­suus vai­kut­taa kui­ten­kin va­loi­sam­mal­ta kuin useim­pien mui­den kis­sa­e­läin­ten, kii­tos sen us­ko­mat­to­man so­peu­tu­mis­ky­vyn. La­jia ei luo­ki­tel­la uha­na­lai­sek­si, ja kan­sal­lis­puis­tois­sa näil­lä pe­doil­la on mah­dol­li­suus elää rau­has­sa ih­mi­sil­tä.  

Jut­tu on jul­kais­tu GEO-leh­des­sä 2/2020.

Lue myös:

Eläi­met tuu­len ar­moil­la

Pöl­lö vai hauk­ka?