Leikki kehittää puumanpentujen aikanaan saalistuksessa tarvitsemia taitoja. Lisäksi se on hauskaa.
Ingo Arndt / Minden Pictures
Maija Karala
Raaka tuuli puhaltaa yli kivisen ylängön Torres del Painen kansallispuistossa. Näköalat vuorille ja jäätiköille ovat päätähuimaavat, mutta seutu täällä Etelä-Chilessä näyttää tyystin vihamieliseltä. Elämä kukoistaa kuitenkin täälläkin. Louhikon tarjoamassa tuulensuojassa lepää naaraspuuma pentuineen.
Puuma, jopa satakiloiseksi kasvava pitkäraajainen kissapeto, on todellinen selviytyjä. Se on levinnyt kaikista Amerikan mantereen nisäkkäistä kaikkein laajimmalle.
Puuman voi tavata Kanadan Kalliovuorilta tai Floridan suometsistä, Meksikon aavikoilta, Amazonin sademetsistä tai täältä Patagonian kylmiltä ylängöiltä. Useimmat kulkijat eivät kuitenkaan kohtaa sitä missään, sillä pitkä eläminen rinnakkain ihmisten kanssa on opettanut puuman araksi ja piilottelevaksi. Ihmisen ja puuman välistä suhdetta ei ole parantanut kummankin mieltymys kotieläimiin.
Outo vuorileijona
Eurooppalaiset nimesivät uuden mantereen eläimiä aikoinaan heille tuttujen vanhan maailman lajien mukaan. Hiekanruskeaa kissaeläintä he nimittivät vuorileijonaksi. He tosin ihmettelivät, missä kaikki komeaharjaiset urosleijonat piilottelevat. Niistä liikkuikin mitä villeimpiä tarinoita.
Mutta puuma ei ole leijona, eikä urospuumalla ole harjaa. Vaikuttavasta koostaan huolimatta puuma luokitellaan pieneksi kissapedoksi ja se on läheisempää sukua kotikissalle kuin leijonalle tai tiikerille.
Puuman läheinen serkku on Afrikan savannien gepardi. Kissoissa onkin tiettyä yhdennäköisyyttä. Molemmilla on pitkät raajat, hoikka ruumiinrakenne ja pieni, pyöreä pää. Jääkauden Pohjois-Amerikassa laukannut amerikangepardi oli jotain näiden serkusten väliltä: gepardin kaltainen pikajuoksija, mutta läheisempää sukua puumalle.
Amerikangepardi kuoli sukupuuttoon jääkauden lopulla, ja samaan aikaan katosivat Amerikan omat leijonat ja sapelihammaskissat. Puuma jäi jäljelle.
Äärimmäisen sopeutuva eläin
Puuman selviytymisen salaisuus oli sen äärimmäinen sopeutuvuus. Eläin sietää paukkupakkasta ja tropiikin hellettä. Se pystyy metsästämään missä tahansa maastossa, jossa on sen verran näkösuojaa, että kissa pääsee hiipimään saaliinsa lähelle. Patagoniassa nämä maastot tarkoittavat etelänpyökkimetsiä, Andien rinteiden pensasmaita ja louhikkoja.
Saaliiksi puumalle kelpaa mikä tahansa hiiristä hirviin. Hätätilanteessa se syö vaikka hyönteisiä. Torres del Painen kansallispuistossa puuman suosikkisaaliisiin kuuluu eurooppalainen vieraslaji: rusakko. Toinen tärkeä saalistuksen kohde on laaman villi kantalaji guanako. Noin satakiloinen guanako on terävine sorkkineen puumalle vaarallisempi vastus kuin rusakko, mutta siitä riittää syötävää pitkäksi aikaa.
Kuusivuotinen tutkimus Torres del Painen puumien ruokavaliosta paljasti, että kissat syövät ainakin silloin tällöin melkein kaikkia kansallispuiston eläimiä. Linnuista ne suosivat hanhensukuisia valkopäähansuja ja suuria lentokyvyttömiä nanduja.
Turvassa kansallispuistossa
Pelkkää auvoa puuman elämä ei ole. Vainoaminen on harventanut puumakantoja ja pirstonut niiden elinalueita. Yhdysvaltojen itäosista laji on hävinnyt melkein kokonaan. Myös Chilessä karjatilalliset ampuvat puumia maillaan.
Puuman tulevaisuus vaikuttaa kuitenkin valoisammalta kuin useimpien muiden kissaeläinten, kiitos sen uskomattoman sopeutumiskyvyn. Lajia ei luokitella uhanalaiseksi, ja kansallispuistoissa näillä pedoilla on mahdollisuus elää rauhassa ihmisiltä.
Juttu on julkaistu GEO-lehdessä 2/2020.
Lue myös:
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.
© Fokus Media Finland. Materiaalin kopioiminen muuhun kuin yksityiseen, ei-kaupalliseen käyttöön kielletty.
Aineiston käyttö uuden palvelun osana kielletty.
Fokus Media Finland Oy, Hämeentie 135, 00560 Helsinki, Y-tunnus 2618356-2