Lap­pi lu­mo­aa vil­lil­lä, vuo­de­nai­ko­jen ryt­mis­sä elä­väl­lä luon­nol­laan. Moni ha­keu­tuu vä­hem­män tal­la­tuil­le po­luil­le. Luon­to­ku­vaa­ja Leo Lau­ri­kai­nen et­si vuo­si­tu­han­nen vaih­tees­sa rau­hai­saa paik­kaa omal­le pii­lo­pir­til­leen, ja sel­lai­nen löy­tyi Sal­lan Na­rus­kas­ta.

Na­rus­kan lie­peil­lä ko­ho­aa kah­dek­san avo­tun­tu­ria, jois­ta kor­kein on yli kuu­den­sa­dan met­rin kor­keu­teen yl­tä­vä Sor­sa­tun­tu­ri. Siel­tä, tun­tu­rin pal­jaal­ta la­el­ta, Lau­ri­kai­nen usein tark­kai­lee ala­puo­lel­la le­vit­ty­vää erä­maa­ta. Idäs­sä erot­tuu ra­ja­vyö­hy­ke, jon­ka toi­sel­la puo­lel­la siin­tää Ve­nä­jä.

Ilta-auringon viimeiset säteet valaisevat Sorsatunturin huipun syyskuussa.

Leo Laurikainen

Tun­tu­reil­ta aa­pa­soil­le

Seu­tua hal­koo kol­me isoa jo­kea, ja laa­jat aa­pa­suot sä­vyt­tä­vät mai­se­maa. Var­hain ke­vääl­lä muut­to­lin­nut saa­pu­vat su­liin jo­ki­sui­hin, ovat­pa jout­se­net jos­kus vii­py­neet koko tal­ven­kin. Lau­ri­kai­nen on saa­nut van­git­tua ka­me­ran­sa sil­mään myös maa­kot­kan. Ku­vaus­koh­tei­den hou­kut­te­le­mi­sek­si hän ei kui­ten­kaan käy­tä haas­kaa.

Vie­lä pa­ri­sen­kym­men­tä vuot­ta sit­ten alu­eel­la oli run­saas­ti iki­met­siä, joi­ta ei ol­lut kaa­det­tu mies­muis­tiin. Nyt osa met­sis­tä on rau­hoi­tet­tu.

Na­rus­kan ky­län poh­jois­puo­lel­la al­kaa Tunt­san erä­maa-alue, jol­la vuon­na 1960 rie­hui Suo­men suu­rin met­sä­pa­lo. Tuol­loin tu­hou­tui met­sää 20 000 heh­taa­ria Suo­men puo­lel­ta ja 100 000 heh­taa­ria Ve­nä­jän puo­lel­ta. Jäl­jet ovat vie­lä­kin näh­tä­vis­sä.

En­sim­mäi­si­nä pak­ka­söi­nä re­von­tu­let nou­se­vat ja loi­mu­a­vat upeis­sa, usein kel­ta­vih­reis­sä vä­reis­sä pei­lau­tu­en tum­maan Na­rus­ka­jär­ven pin­taan. Ne tans­si­vat muu­ta­man sa­dan ki­lo­met­rin kor­keu­des­sa. Re­von­tu­lien loi­mu vaih­te­lee. Jos­kus ne py­säh­ty­vät pai­koil­leen, mut­ta al­ka­vat sit­ten taas lii­keh­tiä. Jos­kus Lau­ri­kai­ses­ta tun­tuu kuin hän voi­si kuul­la nii­den su­hah­te­le­van tai rä­ti­se­vän.

Syy­söi­nä mie­li on help­po täyt­tää kuu­los­te­le­mal­la yön ää­niä. Il­lan hä­mä­räs­sä voi kuul­la esi­mer­kik­si suo­pöl­lön poi­kas­ten nau­ku­van ker­juu­ää­nel­lään. Ker­ran Lau­ri­kai­nen jou­tui yl­lä­te­tyk­si, kun ko­dan oven na­rah­det­tua pöl­lö­e­mo len­näh­ti ko­paut­ta­maan mies­tä hat­tuun. Mo­net eläi­met vas­taa­vat her­käs­ti ih­mi­sen tuot­ta­miin ää­niin, jot­ka muis­tut­ta­vat nii­den omia.

Tal­vel­la Lau­ri­kai­nen hiih­te­lee tun­tu­ris­sa usein il­ta­hä­mä­rään saak­ka. Val­mii­ta la­tu­reit­te­jä kun ei ole, hä­nen täy­tyy vä­lil­lä py­säh­tyä ja ar­vi­oi­da, voi­ko kai­kis­ta pai­kois­ta las­kea tur­val­li­ses­ti. Suk­si on kul­ke­nut jopa 36 as­teen pak­ka­ses­sa – lu­ke­ma tuli tar­kis­tet­tua mit­ta­ris­ta il­lal­la kaa­ka­o­ku­pin ää­res­sä.

Tun­tu­ris­sa on ai­na eri­lais­ta. Aa­mun kajo on toi­sen­lais­ta kuin päi­vän valo. Tun­nel­ma muut­tuu sen mu­kaan.

Na­rus­kan luon­nos­sa voi sa­moil­la päi­vä­kau­sia koh­taa­mat­ta ke­tään. Erä­maas­sa ole­mi­nen tii­vis­tyy Lau­ri­kai­sen mu­kaan hil­jai­suu­teen. Sen rik­ko­vat vain luon­non ää­net. Ke­säy­ö­nä ras­va­tyy­nel­lä jär­vel­lä voi vii­pyä il­man, et­tä mi­kään lii­kah­taa. Tai kul­ki­ja voi me­loa hil­jai­suu­des­sa jo­el­la ja sa­mal­la lu­kea luon­toa, mat­kan tait­tu­es­sa ala­ti vaih­tu­vaa. Lau­ri­kai­sen mie­les­tä ih­mi­sen pi­täi­si enem­män op­pia nä­ke­mään ja kuu­le­maan, mitä luon­nos­sa ta­pah­tuu. Luon­toa kun­ni­oit­ta­en.

Toukokuu herättää suokukkokoiraat kevätkarkeloihin.

Leo Laurikainen

Suo­mi 100 vuot­ta -jut­tu­sar­ja tuo­tet­tiin yh­teis­työs­sä Suo­men Luon­non­va­lo­ku­vaa­jat SLV ry:n kans­sa.

Jut­tu on jul­kais­tu GEO-leh­des­sä 4/2017.

Lue myös:

Unoh­tu­nut Aa­va­sak­sa

Rie­kon ja kii­ru­nan mail­la Kil­pis­jär­vel­lä