Syyskuun yö on kylmä ja tyyni - revontulet hohtavat Naruskajärven yllä.
Leo Laurikainen
Johanna Paasikangas-Tella
Lappi lumoaa villillä, vuodenaikojen rytmissä elävällä luonnollaan. Moni hakeutuu vähemmän tallatuille poluille. Luontokuvaaja Leo Laurikainen etsi vuosituhannen vaihteessa rauhaisaa paikkaa omalle piilopirtilleen, ja sellainen löytyi Sallan Naruskasta.
Naruskan liepeillä kohoaa kahdeksan avotunturia, joista korkein on yli kuudensadan metrin korkeuteen yltävä Sorsatunturi. Sieltä, tunturin paljaalta laelta, Laurikainen usein tarkkailee alapuolella levittyvää erämaata. Idässä erottuu rajavyöhyke, jonka toisella puolella siintää Venäjä.
Ilta-auringon viimeiset säteet valaisevat Sorsatunturin huipun syyskuussa.
Leo Laurikainen
Tuntureilta aapasoille
Seutua halkoo kolme isoa jokea, ja laajat aapasuot sävyttävät maisemaa. Varhain keväällä muuttolinnut saapuvat suliin jokisuihin, ovatpa joutsenet joskus viipyneet koko talvenkin. Laurikainen on saanut vangittua kameransa silmään myös maakotkan. Kuvauskohteiden houkuttelemiseksi hän ei kuitenkaan käytä haaskaa.
Vielä parisenkymmentä vuotta sitten alueella oli runsaasti ikimetsiä, joita ei ollut kaadettu miesmuistiin. Nyt osa metsistä on rauhoitettu.
Naruskan kylän pohjoispuolella alkaa Tuntsan erämaa-alue, jolla vuonna 1960 riehui Suomen suurin metsäpalo. Tuolloin tuhoutui metsää 20 000 hehtaaria Suomen puolelta ja 100 000 hehtaaria Venäjän puolelta. Jäljet ovat vieläkin nähtävissä.
Ensimmäisinä pakkasöinä revontulet nousevat ja loimuavat upeissa, usein keltavihreissä väreissä peilautuen tummaan Naruskajärven pintaan. Ne tanssivat muutaman sadan kilometrin korkeudessa. Revontulien loimu vaihtelee. Joskus ne pysähtyvät paikoilleen, mutta alkavat sitten taas liikehtiä. Joskus Laurikaisesta tuntuu kuin hän voisi kuulla niiden suhahtelevan tai rätisevän.
Syysöinä mieli on helppo täyttää kuulostelemalla yön ääniä. Illan hämärässä voi kuulla esimerkiksi suopöllön poikasten naukuvan kerjuuäänellään. Kerran Laurikainen joutui yllätetyksi, kun kodan oven narahdettua pöllöemo lennähti kopauttamaan miestä hattuun. Monet eläimet vastaavat herkästi ihmisen tuottamiin ääniin, jotka muistuttavat niiden omia.
Talvella Laurikainen hiihtelee tunturissa usein iltahämärään saakka. Valmiita latureittejä kun ei ole, hänen täytyy välillä pysähtyä ja arvioida, voiko kaikista paikoista laskea turvallisesti. Suksi on kulkenut jopa 36 asteen pakkasessa – lukema tuli tarkistettua mittarista illalla kaakaokupin ääressä.
Tunturissa on aina erilaista. Aamun kajo on toisenlaista kuin päivän valo. Tunnelma muuttuu sen mukaan.
Naruskan luonnossa voi samoilla päiväkausia kohtaamatta ketään. Erämaassa oleminen tiivistyy Laurikaisen mukaan hiljaisuuteen. Sen rikkovat vain luonnon äänet. Kesäyönä rasvatyynellä järvellä voi viipyä ilman, että mikään liikahtaa. Tai kulkija voi meloa hiljaisuudessa joella ja samalla lukea luontoa, matkan taittuessa alati vaihtuvaa. Laurikaisen mielestä ihmisen pitäisi enemmän oppia näkemään ja kuulemaan, mitä luonnossa tapahtuu. Luontoa kunnioittaen.
Toukokuu herättää suokukkokoiraat kevätkarkeloihin.
Leo Laurikainen
Suomi 100 vuotta -juttusarja tuotettiin yhteistyössä Suomen Luonnonvalokuvaajat SLV ry:n kanssa.
Juttu on julkaistu GEO-lehdessä 4/2017.
Lue myös:
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.
© Fokus Media Finland. Materiaalin kopioiminen muuhun kuin yksityiseen, ei-kaupalliseen käyttöön kielletty.
Aineiston käyttö uuden palvelun osana kielletty.
Fokus Media Finland Oy, Hämeentie 135, 00560 Helsinki, Y-tunnus 2618356-2