Leif Schulman
Mitähän vaatisi, että eurooppalaisiin luonnontieteellisiin kokoelmiin taltioidut puolitoista miljardia näytettä saataisiin digitoitua eli kuvattua ja luetteloitua tietokantoihin sekä jaettua verkkoon katseltaviksi?
Odotan kotilentoa Välimeren rannalla Heraklionissa. Kokoustin juuri entisessä sähkövoimalassa, jossa nykyään toimii Kreetan yliopiston luonnontieteellinen museo. Ikkunan takana velloivat turkoosit mainingit, kun kokoussalissa oli koolla Euroopan taksonomisten laitosten konsortio CETAF. Siis mikä? Taksonomia on tieteenala, joka kuvaa eliölajeja ja selvittää niiden kehityshistoriaa. Luonnontieteelliset museot ja kasvitieteelliset puutarhat ovat alan tärkeimpiä tutkimuslaitoksia. CETAF on yhteistyöelin, jossa ne käsittelevät yhteisiä intressejään ja kehitystarpeitaan.
Kreetalle lensin melkein suoraan Maailman Lajitietokeskuksen (GBIF) hallintoneuvoston kokouksesta Helsingistä. Suomessa koolla oli yli 50 maata ja järjestöä, Kreetalla 60 kokoelmalaitoksen edustajat. Molempien konklaavien asialistaa hallitsi yksi teema – digitalisaatio.
Vuonna 2001 perustettu GBIF jakaa verkossa avoimesti pian miljardi lajihavaintoa, siis karttapisteitä, jotka kertovat, että tietty eliö oli tietyssä paikassa tiettynä ajankohtana. Tämä ei ole mitään turhaa tietoa: noiden pisteiden avulla muun muassa ennustetaan zikaepidemioita, arvioidaan kasvien siirtymistä ilmastonmuutoksen edetessä, valmistutaan holtittomasti leviävien vieraslajien torjuntaan ja kehitetään lepakkoystävällistä tequilaa.
Kun itse aloitin kasvitaksonomisen tutkimuksen 1990-luvulla, digitaalista alalla oli lähinnä muutamat internetin lajinimiluettelot, kokoelmien kotisivut ja sähköposti. Nyt sadat tuhannet kasvinäytteet ovat kuvina pilvipalveluissa, suurin osa taksonomisesta kirjallisuudesta 1500-luvulta lähtien on luettavissa netissä, kymmenien tuhansien kasvilajien löytöpaikkoja saa kartalle kuvaruudulleen muutamalla klikkauksella, ja joissakin palveluissa, kuten Suomen Lajitietokeskuksessa (Laji.fi), voi itse pitää digitaalista retkipäiväkirjaa omista löydöistään.
Melkoisesta digiharppauksesta parissa vuosikymmenessä voidaan siis puhua. Silti digitalisaatio on nyt luonnon monimuotoisuuden tutkimuksen kuumin kehittämiskohde. Kokoelmanäytteistä nimittäin vasta 10 prosenttia on lueteltu tietokantoihin, ja digipotretti uupuu vielä 99 prosentilta näytteistä.
Kymmeniintuhansiin henkilötyövuosiin, joita tekemätön digitointi nykytekniikoin vaatisi, ei ole kellään varaa. Siksi lopulliseen loikkaan pyritään muun muassa opettamalla tekoälylle lajinmääritystä, valjastamalla automaattinen hahmontunnistus näyte-etikettien lukemiseen ja hyödyntämällä minikameroita, jotka puikkelehtivat robottikäsien kuljettamina miljoonien neuloihin seivästettyjen hyönteisten seassa. Siinä museoiden kuulemma pölyiset hyllyt pöllyävät!
Professori Leif Schulman on Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen johtaja. Hän on tutkinut luonnon monimuotoisuutta eri puolilla maailmaa ja toiminut lukuisissa alan kansallisissa ja kansainvälisissä asiantuntijatehtävissä. Myös tieteen popularisointi on kuulunut Schulmanin työtehtäviin koko uran ajan.
Kolumni on julkaistu GEO-lehdessä 11-12/2017.
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.
© Fokus Media Finland. Materiaalin kopioiminen muuhun kuin yksityiseen, ei-kaupalliseen käyttöön kielletty.
Aineiston käyttö uuden palvelun osana kielletty.
Fokus Media Finland Oy, Hämeentie 135, 00560 Helsinki, Y-tunnus 2618356-2