En lak­kaa häm­mäs­te­le­mäs­tä sitä, mil­lai­sia ku­via ny­kyi­sel­lä ka­me­ra­tek­nii­kal­la voi­daan saa­da luon­nos­ta ja eläin­ten elä­mäs­tä. Ke­hi­tys nä­kyy sekä yk­sit­täi­sis­sä va­lo­ku­vis­sa et­tä luon­to­do­ku­men­teis­sa, jois­ta Suo­mes­sa var­maan tun­ne­tuin on vuo­des­ta läh­tien 1984 lä­he­tet­ty Ava­ra luon­to.

Sa­mal­la kun olem­me vie­raan­tu­neet yhä kau­em­mas vil­leis­tä elä­mis­tä ja vil­liä luon­to­a­kin on ym­pä­ril­lä yhä vä­hem­män, eläi­met ovat ku­vis­sa tul­leet lä­hem­mäk­si kuin kos­kaan. Lii­ke­tun­nis­ti­men avul­la toi­mi­vat riis­ta- ja pe­sä­ka­me­rat, hä­mä­räs­sä­kin toi­mi­vat di­gi­ken­not ja uu­sim­pa­na tek­niik­ka­na il­mas­sa len­nä­tet­tä­vät kop­te­ri­ka­me­rat ovat avan­neet luon­toon ja eläin­ten elä­mään ai­van uu­sia nä­ky­miä. Mo­net tek­nii­kat pe­rus­tu­vat sii­hen, et­tä ka­me­ran voi jät­tää luon­toon il­man ih­mis­tä. Ku­vaa­ja pois­tuu pai­kal­ta ei­kä vai­ku­ta eläin­ten elä­mään tai häi­rit­se sitä omal­la läs­nä­o­lol­laan.

Tu­lok­se­na on ku­via het­kis­tä, joi­ta ih­mi­sen oli­si il­man ka­me­raa mah­do­ton näh­dä. Ek­soot­ti­nen jyr­si­jä tuo ter­hon pe­sään­sä ja pu­dot­taa sen vain muu­ta­man mil­lin pää­hän ka­me­ras­ta. Tuo­hon paik­kaan ei mah­tui­si edes ih­mi­sen käsi. Kop­te­ri­ka­me­ra seu­raa ga­sel­lin pa­koa sa­van­nil­la. Kat­so­ja jän­nit­tää ja toi­voo, et­tei lei­jo­na juu­ri täs­sä hui­mas­sa ta­kaa-ajos­sa sai­si sitä saa­liik­seen. Saa kui­ten­kin.

Ku­vien ja luon­to­do­ku­ment­tien uu­si, in­tii­mi lä­hei­syys saa kat­so­jan tun­te­maan vä­lil­lä it­sen­sä tir­kis­te­li­jäk­si. Sääk­si- ja norp­pa­ka­me­roil­la on va­kiin­tu­nut kat­so­ja­kun­tan­sa, joka avaa joka ke­vät re­aa­li­ai­kai­sen ruu­tu­nä­ky­män puun lat­vas­sa ole­vaan pe­sään tai Sai­maan ki­vel­le, jol­le norp­pa nou­see sa­tun­nai­ses­ti kel­lot­te­le­maan. Kat­so­jia voi ol­la tu­han­sia ja kaik­ki he ovat ki­lo­met­rien pääs­sä, mikä luon­non rau­han kan­nal­ta on vain hyvä asia.

On pa­ra­dok­saa­lis­ta, et­tä sa­mal­la kun kat­se­lem­me eläin­ten elä­mää lä­hem­pää kuin kos­kaan, mo­net ku­va­tuis­ta eläi­mis­tä muut­tu­vat yhä har­vi­nai­sem­mik­si. Sai­maan nor­pat las­ke­taan joka vuo­si tark­kaan, mut­ta myös mo­net ta­val­li­si­na pi­de­tyt lin­nut ovat vä­hen­ty­neet. Tämä ei näy ku­vis­sa. Ne voi­vat pi­kem­min­kin vah­vis­taa kä­si­tys­tä, et­tä luon­nos­sa on kaik­ki hy­vin ja jat­kuu en­nal­laan. Syn­ny­tään, var­tu­taan, saa­lis­te­taan, pa­ri­tel­laan, li­sään­ny­tään ja kuol­laan, ku­ten ai­na.

Su­rul­lis­ta on, jos jo­nain päi­vä­nä jos­tain la­jis­ta ovat jäl­jel­lä vain ku­vat. Ne ei­vät voi kos­kaan kor­va­ta luon­non rik­kaut­ta ja mo­ni­puo­li­suut­ta, niin hie­no­ja ja häm­mäs­tyt­tä­viä kuin ovat­kin.

Mer­ja Salo on pal­kit­tu ku­val­li­sen vies­tin­nän ja va­lo­ku­vauk­sen pro­fes­so­ri Aal­to-yli­o­pis­tos­sa. Hän on tut­ki­nut mai­nos­ku­via, ku­va­jour­na­lis­mia ja suo­ma­lais­ta muo­ti­va­lo­ku­vaus­ta sekä jul­kais­sut niis­tä kir­jo­ja. Sa­lon tuo­rein kir­ja Jo­ka­pai­kan va­lo­ku­va il­mes­tyi jou­lu­kuus­sa 2015. Se ker­too suo­ma­lai­sen va­lo­ku­vauk­sen di­gi­ta­li­soi­tu­mi­ses­ta.

Ko­lum­ni on jul­kais­tu GEO-leh­des­sä 5-6/2018.

Lue myös:

Akil­les­jän­teel­lä ei ole asi­aa

Mikä on van­hin va­lo­ku­va­si?