En lakkaa hämmästelemästä sitä, millaisia kuvia nykyisellä kameratekniikalla voidaan saada luonnosta ja eläinten elämästä. Kehitys näkyy sekä yksittäisissä valokuvissa että luontodokumenteissa, joista Suomessa varmaan tunnetuin on vuodesta lähtien 1984 lähetetty Avara luonto.
Samalla kun olemme vieraantuneet yhä kauemmas villeistä elämistä ja villiä luontoakin on ympärillä yhä vähemmän, eläimet ovat kuvissa tulleet lähemmäksi kuin koskaan. Liiketunnistimen avulla toimivat riista- ja pesäkamerat, hämärässäkin toimivat digikennot ja uusimpana tekniikkana ilmassa lennätettävät kopterikamerat ovat avanneet luontoon ja eläinten elämään aivan uusia näkymiä. Monet tekniikat perustuvat siihen, että kameran voi jättää luontoon ilman ihmistä. Kuvaaja poistuu paikalta eikä vaikuta eläinten elämään tai häiritse sitä omalla läsnäolollaan.
Tuloksena on kuvia hetkistä, joita ihmisen olisi ilman kameraa mahdoton nähdä. Eksoottinen jyrsijä tuo terhon pesäänsä ja pudottaa sen vain muutaman millin päähän kamerasta. Tuohon paikkaan ei mahtuisi edes ihmisen käsi. Kopterikamera seuraa gasellin pakoa savannilla. Katsoja jännittää ja toivoo, ettei leijona juuri tässä huimassa takaa-ajossa saisi sitä saaliikseen. Saa kuitenkin.
Kuvien ja luontodokumenttien uusi, intiimi läheisyys saa katsojan tuntemaan välillä itsensä tirkistelijäksi. Sääksi- ja norppakameroilla on vakiintunut katsojakuntansa, joka avaa joka kevät reaaliaikaisen ruutunäkymän puun latvassa olevaan pesään tai Saimaan kivelle, jolle norppa nousee satunnaisesti kellottelemaan. Katsojia voi olla tuhansia ja kaikki he ovat kilometrien päässä, mikä luonnon rauhan kannalta on vain hyvä asia.
On paradoksaalista, että samalla kun katselemme eläinten elämää lähempää kuin koskaan, monet kuvatuista eläimistä muuttuvat yhä harvinaisemmiksi. Saimaan norpat lasketaan joka vuosi tarkkaan, mutta myös monet tavallisina pidetyt linnut ovat vähentyneet. Tämä ei näy kuvissa. Ne voivat pikemminkin vahvistaa käsitystä, että luonnossa on kaikki hyvin ja jatkuu ennallaan. Synnytään, vartutaan, saalistetaan, paritellaan, lisäännytään ja kuollaan, kuten aina.
Surullista on, jos jonain päivänä jostain lajista ovat jäljellä vain kuvat. Ne eivät voi koskaan korvata luonnon rikkautta ja monipuolisuutta, niin hienoja ja hämmästyttäviä kuin ovatkin.
Merja Salo oli palkittu kuvallisen viestinnän ja valokuvauksen professori. Hän tutki mainoskuvia, kuvajournalismia ja suomalaista muotivalokuvausta sekä julkaisi niistä kirjoja. Salon viimeinen kirja, vuonna 2015 ilmestynyt Jokapaikan valokuva, kertoi suomalaisen valokuvauksen digitalisoitumisesta. Hän menehtyi elokuussa 2018.
Kolumni on julkaistu GEO-lehdessä 5-6/2018.
Lue myös:
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.
© Fokus Media Finland. Materiaalin kopioiminen muuhun kuin yksityiseen, ei-kaupalliseen käyttöön kielletty.
Aineiston käyttö uuden palvelun osana kielletty.
Fokus Media Finland Oy, Hämeentie 135, 00560 Helsinki, Y-tunnus 2618356-2