Pöt­kö­täm­me puo­li­son kans­sa olo­huo­neen soh­val­la läp­pä­rit sy­lis­sä ja se­laam­me ke­sä­lo­man len­to­ja. Kun va­lin­ta on teh­ty, sa­non: ”En­si ke­sä­nä ei len­ne­tä enää. Ei­hän?”

Tein elä­mä­ni en­sim­mäi­sen ul­ko­maan­mat­kan len­tä­en 12-vuo­ti­aa­na. Olin haa­veil­lut mat­kas­ta vuo­sia. Mat­kal­la nau­tin jo­kai­ses­ta het­kes­tä, läm­pi­mäs­tä me­res­tä, uu­sis­ta mau­is­ta, ih­mi­sis­tä, tuok­suis­ta. Sa­mal­la haa­vei­lin vie­lä suu­rem­mas­ta: va­pau­des­ta mat­kus­taa il­man van­hem­pia ja il­man tark­ko­ja suun­ni­tel­mia.

To­teu­tin haa­veen myö­hem­min In­ter­rail-mat­kal­la ym­pä­ri Eu­roop­paa, ja sii­tä läh­tien olen käyt­tä­nyt kai­ken lii­ke­ne­vän ajan ja ra­han mat­kus­ta­mi­seen. Olen on­nel­li­sim­mil­la­ni ai­na, kun olen liik­keel­lä.

Vii­me vuo­si­na on­neen on liit­ty­nyt syyl­li­syys. Maa­pal­lo ei kes­tä sitä, mikä mi­nut te­kee on­nel­li­sek­si.

Toi­mit­ta­ja Reet­ta Räty kir­joit­taa hie­nos­sa Ima­ge-leh­den es­sees­sään sii­tä ris­ti­rii­das­ta, et­tä kas­vis­syön­tiä, pyö­räi­lyä ja kier­rä­tys­tä suo­si­va pu­na­vih­reä elä­män­ta­pa sal­lii len­tä­mi­sen, vaik­ka yk­sit­täi­sen ih­mi­sen koh­dal­la len­tä­mi­nen on yli­voi­mai­ses­ti pa­hin il­mas­toa kuor­mit­ta­va teko. Jo yk­si mat­ka Thai­maa­han tuot­taa sa­man­ko­koi­set pääs­töt kuin sään­nöl­li­nen nau­dan­li­han syö­mi­nen kah­dek­san vuo­den ai­ka­na.

Tei­ni-ikäi­se­nä, sa­maan ai­kaan kun pää­sin ko­ke­maan mat­kai­lun on­nen, he­rä­sin myös ym­pä­ris­tön ti­laan. En syö li­haa, en ole kos­kaan au­toil­lut, kier­rä­tän jät­teet. Kir­joi­tan usein sii­tä, mi­ten maa­pal­lo ei kes­tä mei­dän elä­män­ta­paam­me. Sil­ti len­nän niin pal­jon, et­tä sen rin­nal­la muut te­ko­ni ovat nä­per­te­lyä.

Älyl­li­ses­ti asia on yk­sin­ker­tai­nen: pi­dän il­mas­ton­muu­tok­sen tor­ju­mis­ta su­ku­pol­ve­ni tär­keim­pä­nä teh­tä­vä­nä. Sen rat­kai­se­mi­sek­si on teh­tä­vä sekä po­liit­ti­sia et­tä hen­ki­lö­koh­tai­sia pää­tök­siä. Mik­si en lo­pe­ta len­tä­mis­tä heti?

Tun­ne­ta­sol­la ky­sy­mys on vai­ke­am­pi. Mat­kus­ta­mi­seen liit­tyy mi­nul­le pait­si va­pau­den ja uu­den löy­tä­mi­sen, myös saa­vut­ta­mi­sen rie­mu: nyt, ai­kui­se­na, voin omal­la ra­hal­la­ni teh­dä asi­oi­ta, joi­hin lap­suu­den­per­hees­sä ei ol­lut mah­dol­li­suut­ta.

On ai­ka kään­tää aja­tuk­set saa­vut­ta­mi­ses­ta luo­pu­mi­seen. Kyse ei ole sii­tä, saa­vu­tam­me­ko pa­rem­man elin­ta­son tai enem­män mah­dol­li­suuk­sia kuin omat van­hem­mat, vaan sii­tä, olem­me­ko val­miit luo­pu­maan nau­tin­nois­ta, jot­ka ai­heut­ta­vat tu­hoa.

Ku­ten kaik­keen luo­pu­mi­seen, aja­tuk­seen liit­tyy sekä su­rua et­tä mah­dol­li­suus uu­teen. Eh­kä pai­ne luo­pua len­tä­mi­ses­tä vauh­dit­taa uu­sien yh­tey­den­pi­don muo­to­jen ke­hi­tys­tä ja käyt­töö­not­toa. Eh­kä kau­ko­mat­kai­lus­ta tu­lee uu­del­leen har­vi­nai­nen seik­kai­lu, jo­hon val­mis­tau­du­taan pit­kään, vii­vy­tään kau­an ja mat­kus­te­taan hi­taas­ti. Eh­kä va­pau­den ja uu­den löy­tä­mi­sen rie­mun voi ko­kea myös mat­kus­ta­mal­la lä­hel­le. Eh­kä luo­pu­mi­nen tuo elä­mään hy­vää, jota yl­tä­kyl­läi­syyt­tä ta­voi­tel­les­sa ei osaa edes ku­vi­tel­la.

Eli­na Hir­vo­nen (s. 1975) on hel­sin­ki­läi­nen kir­jai­li­ja, toi­mit­ta­ja ja do­ku­ment­tie­lo­ku­va­oh­jaa­ja. Hän on asu­nut myös kak­si vuot­ta Sam­bi­an Lu­sa­kas­sa ja työs­ken­nel­lyt elo­ku­van­te­ki­jä­nä ja toi­mit­ta­ja­na useis­sa Af­ri­kan mais­sa. Hir­vo­sen tuo­rein ro­maa­ni Kun ai­ka lop­puu il­mes­tyi maa­lis­kuus­sa 2015.

Ko­lum­ni on jul­kais­tu GEO-leh­des­sä 8/2018.

Lue myös:

Tou­kis­sa on tu­le­vai­suus

Hy­viä uu­ti­sia!