Elina Hirvonen
Pötkötämme puolison kanssa olohuoneen sohvalla läppärit sylissä ja selaamme kesäloman lentoja. Kun valinta on tehty, sanon: ”Ensi kesänä ei lennetä enää. Eihän?”
Tein elämäni ensimmäisen ulkomaanmatkan lentäen 12-vuotiaana. Olin haaveillut matkasta vuosia. Matkalla nautin jokaisesta hetkestä, lämpimästä merestä, uusista mauista, ihmisistä, tuoksuista. Samalla haaveilin vielä suuremmasta: vapaudesta matkustaa ilman vanhempia ja ilman tarkkoja suunnitelmia.
Toteutin haaveen myöhemmin Interrail-matkalla ympäri Eurooppaa, ja siitä lähtien olen käyttänyt kaiken liikenevän ajan ja rahan matkustamiseen. Olen onnellisimmillani aina, kun olen liikkeellä.
Viime vuosina onneen on liittynyt syyllisyys. Maapallo ei kestä sitä, mikä minut tekee onnelliseksi.
Toimittaja Reetta Räty kirjoittaa hienossa Image-lehden esseessään siitä ristiriidasta, että kasvissyöntiä, pyöräilyä ja kierrätystä suosiva punavihreä elämäntapa sallii lentämisen, vaikka yksittäisen ihmisen kohdalla lentäminen on ylivoimaisesti pahin ilmastoa kuormittava teko. Jo yksi matka Thaimaahan tuottaa samankokoiset päästöt kuin säännöllinen naudanlihan syöminen kahdeksan vuoden aikana.
Teini-ikäisenä, samaan aikaan kun pääsin kokemaan matkailun onnen, heräsin myös ympäristön tilaan. En syö lihaa, en ole koskaan autoillut, kierrätän jätteet. Kirjoitan usein siitä, miten maapallo ei kestä meidän elämäntapaamme. Silti lennän niin paljon, että sen rinnalla muut tekoni ovat näpertelyä.
Älyllisesti asia on yksinkertainen: pidän ilmastonmuutoksen torjumista sukupolveni tärkeimpänä tehtävänä. Sen ratkaisemiseksi on tehtävä sekä poliittisia että henkilökohtaisia päätöksiä. Miksi en lopeta lentämistä heti?
Tunnetasolla kysymys on vaikeampi. Matkustamiseen liittyy minulle paitsi vapauden ja uuden löytämisen, myös saavuttamisen riemu: nyt, aikuisena, voin omalla rahallani tehdä asioita, joihin lapsuudenperheessä ei ollut mahdollisuutta.
On aika kääntää ajatukset saavuttamisesta luopumiseen. Kyse ei ole siitä, saavutammeko paremman elintason tai enemmän mahdollisuuksia kuin omat vanhemmat, vaan siitä, olemmeko valmiit luopumaan nautinnoista, jotka aiheuttavat tuhoa.
Kuten kaikkeen luopumiseen, ajatukseen liittyy sekä surua että mahdollisuus uuteen. Ehkä paine luopua lentämisestä vauhdittaa uusien yhteydenpidon muotojen kehitystä ja käyttöönottoa. Ehkä kaukomatkailusta tulee uudelleen harvinainen seikkailu, johon valmistaudutaan pitkään, viivytään kauan ja matkustetaan hitaasti. Ehkä vapauden ja uuden löytämisen riemun voi kokea myös matkustamalla lähelle. Ehkä luopuminen tuo elämään hyvää, jota yltäkylläisyyttä tavoitellessa ei osaa edes kuvitella.
Elina Hirvonen (s. 1975) on helsinkiläinen kirjailija, toimittaja ja dokumenttielokuvaohjaaja. Hän on asunut myös kaksi vuotta Sambian Lusakassa ja työskennellyt elokuvantekijänä ja toimittajana useissa Afrikan maissa. Hirvosen tuorein romaani Kun aika loppuu ilmestyi maaliskuussa 2015.
Kolumni on julkaistu GEO-lehdessä 8/2018.
Lue myös:
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.
© Fokus Media Finland. Materiaalin kopioiminen muuhun kuin yksityiseen, ei-kaupalliseen käyttöön kielletty.
Aineiston käyttö uuden palvelun osana kielletty.
Fokus Media Finland Oy, Hämeentie 135, 00560 Helsinki, Y-tunnus 2618356-2