Eu­roo­pan ko­mis­sio il­moit­ti al­ku­ke­vääs­tä käyn­nis­tä­vän­sä hank­keen, jos­sa tänä vuon­na kah­dek­san­tois­ta vuot­ta täyt­tä­vät saa­vat il­mai­sen In­ter­rail-kor­tin. Noin 12 mil­joo­naa eu­roa mak­sa­va han­ke mah­dol­lis­taa ku­lu­van vuo­den ai­ka­na mat­kan noin 30 000 nuo­rel­le.

In­ter­rei­laa­mis­ta voi­daan pi­tää su­ku­pol­vi­ko­ke­muk­se­na. Vilk­kaim­mat vuo­det ajoit­tu­vat 1980-lu­vun puo­leen­vä­liin, jol­loin Suo­mes­sa myy­tiin noin 20 000 In­ter­rail-lip­pua. Oma ”rei­li­ni” osui juu­ri tuo­hon ai­kaan. On vai­kea ol­la ko­ros­ta­mat­ta mat­kan mer­ki­tys­tä nuo­rel­le, lä­hin­nä la­keut­ta tal­lan­neel­le mie­he­na­lul­le. Va­pau­den tun­ne, yh­teen­kuu­lu­vuus, sil­mien avau­tu­mi­nen, it­se­näis­ty­mi­nen ja op­pi­mi­nen ovat kaik­ki sa­no­ja, jot­ka ker­to­vat mat­kan tuot­ta­mis­ta ko­ke­muk­sis­ta. Ju­nat ovat noi­den vuo­sien jäl­keen no­peu­tu­neet ja mo­der­ni­soi­tu­neet, mut­ta mat­kus­ta­mi­sen sy­vin fi­lo­so­fia elää edel­leen.

Mat­ka­toi­mit­ta­ja Dan Kie­ra­nin kir­ja Jou­ti­las mat­kai­li­ja ker­too hi­taan mat­kus­ta­mi­sen tai­dos­ta. Hä­nes­tä on iro­nis­ta, et­tä nyt, kun voim­me liik­kua maa­il­man ym­pä­ri no­pe­as­ti ja lä­hes min­ne ta­han­sa, useim­mat meis­tä ei­vät enää to­del­la mat­kus­ta, kaik­ki vain pää­se­vät pe­ril­le. Tun­nis­tan täy­sin Kie­ra­nin aja­tuk­sen. Len­to­ko­nees­sa is­tu­mi­nen on vain tus­kal­li­nen vä­li­vai­he en­nen pe­ril­le pää­syä ja lo­man al­kua. Se on sie­det­tä­vää ja pa­kol­lis­ta. Pait­si niil­le, jot­ka ovat ku­ten Dan Kie­ran, jot­ka yhä mat­kus­ta­vat ju­nil­la ja lai­voil­la ja to­del­la te­ke­vät mat­kaa. Se vaa­tii ai­kaa ja oi­ke­aa mie­len­laa­tua, mut­ta on to­den tot­ta pal­kit­se­vaa.

Olen teh­nyt pi­sim­mät Eu­roo­pan-kier­to­mat­ka­ni ju­nis­sa, au­toil­la, lai­voil­la ja lif­ta­ten. In­ter­rai­lil­la ju­nas­sa yö­py­mi­nen oli myös tapa sääs­tää ho­tel­li- tai ret­kei­ly­ma­ja­mak­suis­sa. Ja yö­ju­nan tun­nel­ma on edel­leen eri­tyi­sen ro­mant­ti­nen – häi­väh­dys men­nyt­tä maa­il­maa te­ho­mat­kai­lun maa­il­mas­sa. Muis­tan hy­vin ju­na­mat­kat Pa­rii­sis­ta Bar­ce­lo­naan ja siel­tä edel­leen Lis­sa­bo­niin: yö­tai­vaan, avoi­men ik­ku­nat ja siel­tä tul­vi­vat tuok­sut, ou­to­jen ase­mien ni­mi­kyl­tit, hal­van vii­nin ja huu­maa­van va­pau­den tun­teen. Oli us­ko­ma­ton­ta aja­tel­la, et­tä kuu­kau­den ajan oli­sim­me va­pai­ta läh­te­mään ja saa­pu­maan min­ne ha­lu­sim­me.

Nuo­re­na toki kes­ti hel­pom­min kai­ken, myös kuu­muu­den, ajoit­tai­sen ah­tau­den, ja­non ja nä­län­kin. Mut­ta ih­mis­ten ta­paa­mi­nen ja jat­ku­vas­ti elä­vät ti­lan­teet te­ki­vät kui­ten­kin mat­kus­ta­mi­ses­ta eri­tyis­tä. Usein pe­ril­le pääs­ty­äm­me ha­lu­sim­me pääs­tä jäl­leen no­pe­as­ti mat­kaan, kos­ka lii­ke oli se, joka ruok­ki nuo­ren ala­ti le­vo­ton­ta miel­tä. Ja kos­ka ko­ke­mat­to­mal­le Eu­roo­pan­kin kart­ta oli pelk­kää val­kois­ta läis­kää. Seu­tu­ja ja paik­ko­ja, jos­sa odot­ti toi­sen­lai­nen to­del­li­suus.

Han­nu-Pek­ka Björk­man työs­ken­te­lee näyt­te­li­jä­nä Kan­sal­lis­te­at­te­ris­sa. Hän on esiin­ty­nyt te­at­te­ris­sa, elo­ku­vis­sa ja te­le­vi­si­o­sar­jois­sa sekä ol­lut näyt­te­li­jän­työn pro­fes­so­ri Tai­dey­li­o­pis­ton Te­at­te­ri­kor­ke­a­kou­lus­sa. Björk­man on kir­joit­ta­nut kol­me kir­jaa, jois­ta vii­mei­sin, es­see­te­os Vä­läh­dyk­siä pei­lis­sä, il­mes­tyi vuon­na 2014.

Ko­lum­ni on jul­kais­tu GEO-leh­des­sä 7/2018.

Lue myös:

Syö­mi­ses­tä ja syö­mis­ta­vois­ta

Sy­ree­ni­kii­tä­jä ke­säy­ös­sä