Anni Leppälän Verho-niminen valokuva on vuodelta 2017. Sen lähtökohtana oli vanha maalaus.
Anni Leppälä
Anu Piippo
Syksyllä 2016 GEO-lehdessä esiteltiin suomalaisia valokuvataiteilijoita ja heidän kuviaan. Lokakuun numerossa esittelyvuorossa oli helsinkiläinen Anni Leppälä, Vuoden nuori taiteilija kuuden vuoden takaa.
Leppälän kuvat olivat aiheiltaan moninaisia ja miltei unenomaisia. Yhdessä kuvassa saattoi olla tiukasti rajattu yksityiskohta, toisessa luontomaisema. Jokin tuntui avautuvan katsojalle nopeasti, toinen oli täynnä symboliikkaa. Kaikille kuville oli kuitenkin yhteistä kiehtova valo ja kuvaushetken erityinen tunnelma.
Takana ja työn alla oli yksityis- ja yhteisnäyttelyjä sekä kotimaassa että ulkomailla. Leppälän työskentelytapa poikkesi kuitenkin monista muista kuvaajista siinä, että hän ei kuvannut selkeitä uusia kuvasarjoja vaan yhdisteli vanhoja ja uusia töitä spontaanisti intuition perusteella.
Jotain vanhaa...
Kaksi vuotta myöhemmin Anni Leppälä allekirjoittaa miltei kaiken tuolloin sanomansa. Intuitiivinen ja vanhaa ja uutta yhdistelevä työskentelytapa on säilynyt ennallaan, samoin valon merkitys. Yksi asia on kuitenkin muuttunut, ja sen alkusysäyksen Leppälä jäljittää vuonna 2017 Helsingissä pidettyyn AMA-gallerian näyttelyyn nimeltä hyle / curtain / backdrop.
”Näyttely muhi mielessä pitkään. Tein AMAan kokonaan uudet työt ja kokeilin aika paljonkin eri materiaaleja”, Leppälä sanoo.
Lopputulos oli ei-perinteinen valokuvanäyttely, joka sisälsi videotyön, kollaaseja ja monenlaisia materiaalikokeiluja. Leppälä ompeli näyttelyyn verhon, opiskeli ootrausta ja teki yhteistyötä puusepän kanssa. Esillä oli puulevyltä näyttävä kangas, laserkaiverruksia ja teos, jonka tärkeä osa oli peili. Valokuviakin oli näytteillä, mutta uutta oli se, että osa niistä oli työvedoksia eli käytännössä kymppikuvia. Yleensä valokuvia äärimmäisen tarkasti työstävälle ja tulostavalle Leppälälle tämä oli suorastaan radikaalia. Tärkeää ei nyt ollutkaan se, ovatko kuvan värisävyt täydelliset.
”Ylipäänsä oli hauska tehdä asioita käsillä, koska työni on muuten niin paljon tietokoneella työskentelemistä. Muistan kyllä galleristin kertoneen, että jotkut katsojat olivat olleet näyttelyssä aika hämmentyneitä, ja kun nyt katson siellä olleita töitä, näen, että se oli tosiaan erilainen kuin aiemmat näyttelyni. Silloin kaikki tuntui kuitenkin hyvin luontevalta.”
Vaikka ilmaisu AMAssa poikkesi ehkä Leppälän aiemmista töistä, perusajatus ei ollut kadonnut mihinkään.
”Videotyö oli esillä gallerian hämärässä takahuoneessa, ja projisoin siinä kuvaamani videon ylhäältä päin lattialla olevalle puulevylle. Videotekniikka sinänsä ei kiinnosta minua mutta valo kyllä – tämäkin työ oli itse asiassa video valosta, joka muuttuu tilassa.”
Lopputuloksena oli valon ja puun leikkiä, joka saattoi viedä katsojansa ajatukset esimerkiksi lapsuuden mummolaan tai mökkilomiin.
”Jotkut vieraat olivat pitäneet työtä liikuttavana ja rauhoittavana.”
Puu oli yksi näyttelyn nimessäkin näkyvästä kolmesta teemasta: verhon (curtain) ja taustan (backdrop) siinä esiintyy sana hyle.
”Hyle alkoi kiehtoa minua sanana jo vuosia sitten. Se on alun perin antiikin Kreikassa käytetty sana, joka tarkoittaa materiaa, metsää tai tiettyä puulajia. Olen aina kuvannut paljon puita, ja vähitellen syntyi ajatus siitä, että voisi olla kiinnostavaa tutkia puumateriaalia enemmän nimenomaan pintana.”
... ja jotain uutta
Mikä on muuttunut? Anni Leppälä sanoo hakeutuvansa entistä enemmän yhteistyöprojekteihin. Hän kokeili tiivistä yhteistyötä toisen käsityöläisen kanssa AMAn näyttelyä valmistettaessa, ja kokemus oli antoisa.
Yhteistyö tuntuu luontevalta monestakin syystä. Valokuvataiteilijan työ on usein yksinäistä. Lisäksi Leppälän ansioluettelossa on jo vino pino näyttelyjä, jotka kertovat uran etenemisestä. Erilaiset kokeilut kertovat toki valokuvataiteesta laajemminkin.
”Kuvataiteessa ja valokuvataiteessa tapahtuu koko ajan yhdistelyä ja rajojen ylittämistä. Valokuva-, video- ja mediataiteessa on viime aikoina reagoitu digitaalisuuteen ja internetin vaikutuksiin, mutta se ei ole suunta, johon itse haluan mennä. Nyt ollaan ehkä hiukan palaamassa perinteisempään valokuvaan tai ainakin teemoihin, jotka ovat tulleet vahvasti esille esimerkiksi nykytaiteessa: empatiaan ja tunteisiin. Mutta kokeileminen on ollut hauskaa! Ja on myös niin, että kaikki aiheet ovat vanhoja, ne saavat vain erilaisia ilmenemismuotoja.”
Erityisesti Leppälää kiinnostaa nyt maalaustaide ja valokuva maalauksellisena elementtinä. Hän onkin seuraavaksi tekemässä yhteistyötä taidemaalarin kanssa.
”Näin Eeva Peuran taidenäyttelyn viitisen vuotta sitten, innostuin ja ehdotin hänelle yhteistyötä. Työmme ovat erilaisia, mutta niillä tuntuu olevan myös ihmeellisiä yhteyksiä. Tulossa on ainakin yhteisnäyttely Tukholmaan ensi keväänä.”
Taiteellista ja toimikuntatyötä
Viime vuosina Anni Leppälä on istunut Valtion visuaalisten taiteiden toimikunnassa. Hänen tehtävänään on ollut arvioida muiden toimikuntalaisten kanssa apurahahakemuksia, eläkkeitä ja työskentelyapurahoja. Äskettäisen toimikuntien yhdistämisen myötä hakemusten ja samalla työn määrä on lisääntynyt.
”Valokuvataiteen lisäksi hakemukset edustavat nyt kuvataidetta, sarjakuva- ja kuvitustaidetta sekä ympäristötaidetta. Olen toimikuntatyön ansiosta päässyt näkemään aika laajasti, mitä näillä aloilla Suomessa nyt tehdään. Jokin avautuminen työssäni on ehkä tapahtunut tätäkin kautta”, Leppälä arvelee.
Toimikuntatyötä Leppälä on halunnut tehdä myös siksi, että hän on saanut itse urallaan kaksi valtion pitkää apurahaa. Nykyinen päättyy vuoden 2019 lopussa.
”Suuren suurihan valtion apuraha ei ole, mutta se antaa perusturvaa, kun myynti- ja julkaisupalkkiot töistä ovat satunnaisia. Onneksi on olemassa myös muita mahdollisuuksia hakea tukea työskentelyyn ja onneksi en ole sellainen luonne, että osaisin suunnitella ja murehtia asioita kovin paljon etukäteen.”
Vuonna 2019 Anni Leppälän töitä nähdään Tukholman lisäksi ainakin yhteisnäyttelyssä Saksan Kielissä. Kaksi vuotta sitten työn alla ollut kirjaprojekti on edelleen kesken. Kirjaan on tulossa valokuvia koko uran varrelta.
”Mutta nyt minulla on aika päättäväinen olo sen suhteen!”
Mitään erityisiä tavoitteita Leppälällä ei kirjan valmiiksi saamisen ja yhteistyöhankkeiden lisäksi ole.
”Olen vähän pyrkinyt välttämään tavoittelua, mutta totta kai, kun kuvia tekee, niillä haluaa välittää jotain. Helene Schjerfbeck sanoi jotenkin niin, että kun hän on itse nähnyt kuvia, jotka ovat vaikuttaneet häneen voimakkaasti, hän haluaa omilla kuvillaan välittää asian muille. Sitähän tämä kaikki lopulta on, kommunikaatiota ja ajatusten vaihtoa, jonkin asian viemistä eteenpäin.”
Juttu on julkaistu GEO-lehdessä 10/2018. Se on osa GEOn kymmenvuotisjuhlajuttusarjaa, jossa palattiin lehdessä aiempina vuosina julkaistuihin juttuihin.
Anni Leppälästä GEO-lehdessä 10/2016 julkaistu juttu on luettavissa täällä
Lue myös:
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.
© Fokus Media Finland. Materiaalin kopioiminen muuhun kuin yksityiseen, ei-kaupalliseen käyttöön kielletty.
Aineiston käyttö uuden palvelun osana kielletty.
Fokus Media Finland Oy, Hämeentie 135, 00560 Helsinki, Y-tunnus 2618356-2