Lei­jo­nan­pen­nun elä­mä al­kaa ku­ten mui­den­kin kis­san­pen­tu­jen: so­ke­a­na ja avut­to­ma­na myt­ty­nä suo­jai­sas­sa pe­säs­sä. En­sim­mäis­ten elin­viik­ko­jen­sa ai­ka­na pen­tu tun­tee vain emon­sa ja si­sa­ruk­sen­sa ja saa ra­vin­nok­seen vain mai­toa.

Pa­rin kuu­kau­den ikäi­si­nä nuo­ret lei­jo­nat kui­ten­kin ko­ke­vat jo­tain kis­sa­e­läin­ten kes­kuu­des­sa ai­nut­laa­tuis­ta. Emo joh­dat­taa pen­tu­een­sa ta­paa­maan lau­maa, jos­ta tu­lee nii­den uu­si per­he.

Sii­nä pen­nuil­la on­kin ih­met­te­le­mis­tä. Af­ri­kan­lei­jo­nien lau­maan kuu­luu ta­val­li­ses­ti yh­des­tä nel­jään ai­kuis­ta uros­ta, 150-ki­lois­ta eläin­ten ku­nin­gas­ta. Niis­tä joku lie­nee pen­tu­jen isä. Ai­kui­set naa­raat ovat tä­te­jä, serk­ku­ja ja mui­ta emon su­ku­lai­sia.

Pen­nuil­la on sa­ma­ni­käi­siä leik­ki­to­ve­rei­ta, sil­lä useim­mi­ten use­am­pi lau­man naa­rais­ta syn­nyt­tää sa­maan ai­kaan. Emot hoi­ta­vat, vah­ti­vat ja imet­tä­vät toi­nen tois­ten­sa poi­ka­sia. Jopa mo­net urok­set ovat hy­vän­tah­toi­sia pen­tu­ja koh­taan.

Ei kii­ret­tä kas­vaa

Lei­jo­nan­pen­nuil­la ei ole kii­re ai­kuis­tua. Pa­rin kuu­kau­den ikäi­si­nä ne al­ka­vat mais­tel­la kiin­te­ää ruo­kaa ja leik­kiä saa­lis­tus­leik­ke­jä. Ne vaa­ni­vat si­sa­ruk­si­aan, ai­kuis­ten hän­tiä ja lä­his­tön pik­ku­e­läi­miä. Kes­tää kui­ten­kin yli puo­li vuot­ta en­nen kuin emo lak­kaa ko­ko­naan imet­tä­mäs­tä. Täy­si­nop­pi­nei­ta met­säs­tä­jiä nuo­ret ovat vas­ta kak­si­vuo­ti­ai­na.

Lei­jo­nan lap­suus voi kuu­los­taa tur­val­li­sel­ta ja lep­poi­sal­ta, mut­ta on kau­ka­na sii­tä. Vain yk­si nel­jäs­tä pen­nus­ta sel­vi­ää kak­si­vuo­ti­aak­si as­ti. Pen­tu­jen koh­ta­lois­sa hei­jas­tuu sekä Af­ri­kan sa­van­nin et­tä lei­jo­nien yh­tei­sön ar­mot­to­muus.

Hy­ee­nat ja sa­van­ni­koi­rat ovat pen­nuil­le uh­ka. Sa­van­nin suur­pe­dot kil­pai­le­vat sa­mas­ta saa­liis­ta, ja ne tap­pa­vat toi­si­aan ti­lai­suu­den tul­len. Lei­jo­na­pais­tia syö­vät mie­lel­lään myös kot­kat, kro­ko­tii­lit, käär­meet ja muut saa­lis­ta­jat.

Per­he on pa­hin

Vaa­ra voi tul­la myös lä­hel­tä. Lei­jo­na­e­mot, joil­la syys­tä tai toi­ses­ta on vain yk­si pen­tu, hyl­kää­vät tai tap­pa­vat toi­si­naan ai­no­kai­sen­sa. Jul­mal­ta kuu­los­ta­va teko on evo­luu­ti­on nä­kö­kul­mas­ta jär­ke­vä: naa­ras­lei­jo­na tu­lee pian uu­del­leen kii­maan, ja suu­rem­mas­ta pen­tu­ees­ta to­den­nä­köi­sim­min joku sel­vi­ää ai­kui­sek­si.

Lei­jo­na ei tie­ten­kään tie­toi­ses­ti las­kel­moi li­sään­ty­mis­me­nes­tys­tään. On ar­voi­tus, mitä sen mie­les­sä liik­kuu, kun äi­din­rak­kaus hii­puu.

Lau­man urok­set vaih­tu­vat kes­ki­mää­rin pa­rin vuo­den vä­lein. Nämä val­lan­vaih­dot ovat pen­nuil­le hen­gen­vaa­ral­lis­ta ai­kaa. Uu­det urok­set ei­vät jou­da odot­te­le­maan vuo­si­kau­sia, et­tä naa­raat tu­le­vat taas he­del­mäl­li­sik­si. Ne pyr­ki­vät tap­pa­maan kaik­ki lau­man pen­nut jou­dut­taak­seen omien pen­tu­jen­sa syn­ty­mää.

Naa­raat voi­vat kyl­lä yrit­tää pii­lot­taa pen­tun­sa, tais­tel­la pal­jon suu­rem­pia urok­sia vas­taan tai jopa jät­tää syn­nyin­lau­man­sa. En­sim­mäi­se­nä elin­vuo­te­naan me­neh­ty­vis­tä lei­jo­nan­pen­nuis­ta joka nel­jän­nen koh­ta­lok­si koi­tuu sil­ti uros­lei­jo­na.

On­nek­si lei­jo­nan­pen­nut ei­vät tie­dä, kuin­ka hei­kot nii­den mah­dol­li­suu­det ovat. Ne viet­tä­vät päi­vän­sä leik­kien ja tork­ku­en ku­ten kaik­ki kis­san­pen­nut, ja kai­kes­ta pää­tel­len naut­ti­vat joka het­kes­tä. Hy­väl­lä on­nel­la ne jou­tu­vat koh­taa­maan lei­jo­na­lau­man ka­run to­del­li­suu­den vas­ta ai­kui­si­na.  

Jut­tu on jul­kais­tu GEO-leh­des­sä 5-6/2019.

Lue myös:

Tais­te­lu oran­kien puo­les­ta

Oma koti kul­lan kal­lis – eläi­mel­le­kin