Nuori simpanssi on valikoinut kaksi sopivan kokoista ja muotoista kiveä pähkinöiden särkemiseen.
Cyril Ruoso / Minden Pictures
Maija Karala
Lauma jaavanmakakeja astelee pitkin merenrantaa thaimaalaisessa Khao Sam Roi Yotin kansallispuistossa. Ne eivät etsi hedelmiä, vaan pulahtavat yksi kerrallaan veden alle sukeltamaan simpukoita.
Kukin makaki kantaa kourallisen simpukoita ja käteen sopivan kivenmurikan laakealle rantakivelle ja käyttää sitten kiveä vasarana rikkoakseen simpukoiden kovat kuoret.
Nämä apinat elävät kivikautta, mutta eivät ehkä enää kauan. Ne ovat niin tehokkaita, että alueen simpukoiden määrä hupenee. Jos ne syövät epätavallisen ravinnonlähteensä loppuun, kivityökalujen kulttuurikin katoaa.
Ei vain ihmisten ominaisuus
Työkalujen käyttöä pidettiin aikoinaan yhtenä ihmisen ja eläimen ratkaisevista eroista. Ajatus on elänyt sitkeästi, vaikka Charles Darwin kirjoitti työkaluja käyttävistä apinoista jo vuonna 1870.
Toden teolla eläimelliset työkalut tulivat tiedeyhteisön tietoon 1960-luvulla, kun Jane Goodall raportoi luonnonvaraisista simpansseista tekemistään havainnoista.
Simpanssit ovatkin työkalumestareita. Ne valmistavat ja käyttävät monenlaisia esineitä, kukin simpanssiyhteisö omanlaisiaan. Ne onkivat termiittejä kuorituilla oksilla, pureskelevat kasveista pesusieniä, joilla voi imeä vettä ahtaista puunkoloista, pyyhkivät takapuolensa lehdillä ja jopa teroittavat puukeihäitä pienempien eläinten seivästämiseen.
Mikä on työkalu?
On kiistatonta, että simpanssit tekevät ja käyttävät työkaluja. Luonto ei kuitenkaan sovi siisteihin lokeroihin. Lukemattomilla eläimillä esiintyy käyttäytymistä, joka voidaan tulkita työkalujen käytöksi – riippuen siitä, kuinka ”työkalu” määritellään.
Tutkijat ovatkin ehdottaneet monenlaisia työkalun määritelmiä. Ne kaikki edellyttävät, että työkalu on eläimestä irrallinen esine, mutta muuten ne painottavat eri asioita.
Joissakin määritelmissä korostetaan sitä, että työkalua kuljetetaan mukana tulevaa käyttöä varten, toiset edellyttävät, että työkalu ei voi olla sellaisenaan maastosta löytynyt, vaan sitä täytyy ensin muokata. Kolmansissa tarkennetaan, että työkalua on käytettävä tarkoitushakuiseen ympäristön manipulointiin.
Esineistä on moneksi
Eläimet eivät määritelmistä piittaa. Ne tekevät mitä haluavat ja jättävät tutkijat raapimaan päätään yrittäessään keksiä näkemälleen toiminnalle nimeä.
Monien haikaralajien tiedetään käyttävän syöttinä pikkuesineitä, ihmisiltä saatua leipää tai jopa eläviä hyönteisiä. Ne asettavat syötin huolellisesti veden pinnalle, ja kun kalat tulevat tutkimaan sitä, haikara nappaa helpon saaliin. Haikara ei siis aktiivisesti käytä syöttiä ympäristön muokkaamiseen, mutta asettaa sen paikalleen ja odottaa ympäristön muuttuvan. Onko syötti siis työkalu?
Toinen rajatapaus on ison kiven käyttäminen alasimena, jota vasten hakkaamalla eläin rikkoo pähkinän, simpukan tai muun kovakuorisen herkkupalan. Näin tekevät monenlaiset eläimet apinoista meriahveniin saakka. Suurta kiveä ei kuljeteta eikä muovata, mutta silti eläin käyttää sitä.
Ja sitten ovat vielä työkalut, joiden tarkoitus on huvitus. Kokonaisen pääskysparven voi nähdä leikkivän valkoisella lokinhöyhenellä kesäisen järven yllä. Lelua voidaan kutsua työkaluksi tai sitten ei, mutta aivan kuten apinan kivivasara, se kertoo, että inhimillisellä käyttäytymisellä on syvät juuret luonnossa.
Juttu on julkaistu GEO-lehdessä 3/2020.
Lue myös:
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.
© Fokus Media Finland. Materiaalin kopioiminen muuhun kuin yksityiseen, ei-kaupalliseen käyttöön kielletty.
Aineiston käyttö uuden palvelun osana kielletty.
Fokus Media Finland Oy, Hämeentie 135, 00560 Helsinki, Y-tunnus 2618356-2