Lau­ma jaa­van­ma­ka­ke­ja as­te­lee pit­kin me­ren­ran­taa thai­maa­lai­ses­sa Khao Sam Roi Yo­tin kan­sal­lis­puis­tos­sa. Ne ei­vät et­si he­del­miä, vaan pu­lah­ta­vat yk­si ker­ral­laan ve­den al­le su­kel­ta­maan sim­pu­koi­ta.

Ku­kin ma­ka­ki kan­taa kou­ral­li­sen sim­pu­koi­ta ja kä­teen so­pi­van ki­ven­mu­ri­kan laa­ke­al­le ran­ta­ki­vel­le ja käyt­tää sit­ten ki­veä va­sa­ra­na rik­ko­ak­seen sim­pu­koi­den ko­vat kuo­ret.

Nämä api­nat elä­vät ki­vi­kaut­ta, mut­ta ei­vät eh­kä enää kau­an. Ne ovat niin te­hok­kai­ta, et­tä alu­een sim­pu­koi­den mää­rä hu­pe­nee. Jos ne syö­vät epä­ta­val­li­sen ra­vin­non­läh­teen­sä lop­puun, ki­vi­työ­ka­lu­jen kult­tuu­ri­kin ka­to­aa.

Ei vain ih­mis­ten omi­nai­suus

Työ­ka­lu­jen käyt­töä pi­det­tiin ai­koi­naan yh­te­nä ih­mi­sen ja eläi­men rat­kai­se­vis­ta erois­ta. Aja­tus on elä­nyt sit­ke­äs­ti, vaik­ka Char­les Dar­win kir­joit­ti työ­ka­lu­ja käyt­tä­vis­tä api­nois­ta jo vuon­na 1870.

To­den te­ol­la eläi­mel­li­set työ­ka­lut tu­li­vat tie­deyh­tei­sön tie­toon 1960-lu­vul­la, kun Jane Goo­dall ra­por­toi luon­non­va­rai­sis­ta sim­pans­seis­ta te­ke­mis­tään ha­vain­nois­ta.

Sim­pans­sit ovat­kin työ­ka­lu­mes­ta­rei­ta. Ne val­mis­ta­vat ja käyt­tä­vät mo­nen­lai­sia esi­nei­tä, ku­kin sim­pans­siyh­tei­sö oman­lai­si­aan. Ne on­ki­vat ter­miit­te­jä kuo­ri­tuil­la ok­sil­la, pu­res­ke­le­vat kas­veis­ta pe­su­sie­niä, joil­la voi imeä vet­tä ah­tais­ta puun­ko­lois­ta, pyyh­ki­vät ta­ka­puo­len­sa leh­dil­lä ja jopa te­roit­ta­vat puu­kei­häi­tä pie­nem­pien eläin­ten sei­väs­tä­mi­seen.

Mikä on työ­ka­lu?

On kiis­ta­ton­ta, et­tä sim­pans­sit te­ke­vät ja käyt­tä­vät työ­ka­lu­ja. Luon­to ei kui­ten­kaan sovi siis­tei­hin lo­ke­roi­hin. Lu­ke­mat­to­mil­la eläi­mil­lä esiin­tyy käyt­täy­ty­mis­tä, joka voi­daan tul­ki­ta työ­ka­lu­jen käy­tök­si – riip­pu­en sii­tä, kuin­ka ”työ­ka­lu” mää­ri­tel­lään.

Tut­ki­jat ovat­kin eh­dot­ta­neet mo­nen­lai­sia työ­ka­lun mää­ri­tel­miä. Ne kaik­ki edel­lyt­tä­vät, et­tä työ­ka­lu on eläi­mes­tä ir­ral­li­nen esi­ne, mut­ta muu­ten ne pai­not­ta­vat eri asi­oi­ta.

Jois­sa­kin mää­ri­tel­mis­sä ko­ros­te­taan sitä, et­tä työ­ka­lua kul­je­te­taan mu­ka­na tu­le­vaa käyt­töä var­ten, toi­set edel­lyt­tä­vät, et­tä työ­ka­lu ei voi ol­la sel­lai­se­naan maas­tos­ta löy­ty­nyt, vaan sitä täy­tyy en­sin muo­ka­ta. Kol­man­sis­sa tar­ken­ne­taan, et­tä työ­ka­lua on käy­tet­tä­vä tar­koi­tus­ha­kui­seen ym­pä­ris­tön ma­ni­pu­loin­tiin.

Esi­neis­tä on mo­nek­si

Eläi­met ei­vät mää­ri­tel­mis­tä piit­taa. Ne te­ke­vät mitä ha­lu­a­vat ja jät­tä­vät tut­ki­jat raa­pi­maan pää­tään yrit­tä­es­sään kek­siä nä­ke­mäl­leen toi­min­nal­le ni­meä.

Mo­nien hai­ka­ra­la­jien tie­de­tään käyt­tä­vän syöt­ti­nä pik­ku­e­si­nei­tä, ih­mi­sil­tä saa­tua lei­pää tai jopa elä­viä hyön­tei­siä. Ne aset­ta­vat syö­tin huo­lel­li­ses­ti ve­den pin­nal­le, ja kun ka­lat tu­le­vat tut­ki­maan sitä, hai­ka­ra nap­paa hel­pon saa­liin. Hai­ka­ra ei siis ak­tii­vi­ses­ti käy­tä syöt­tiä ym­pä­ris­tön muok­kaa­mi­seen, mut­ta aset­taa sen pai­kal­leen ja odot­taa ym­pä­ris­tön muut­tu­van. On­ko syöt­ti siis työ­ka­lu?

Toi­nen ra­ja­ta­paus on ison ki­ven käyt­tä­mi­nen ala­si­me­na, jota vas­ten hak­kaa­mal­la eläin rik­koo päh­ki­nän, sim­pu­kan tai muun ko­va­kuo­ri­sen herk­ku­pa­lan. Näin te­ke­vät mo­nen­lai­set eläi­met api­nois­ta me­ri­ah­ve­niin saak­ka. Suur­ta ki­veä ei kul­je­te­ta ei­kä muo­va­ta, mut­ta sil­ti eläin käyt­tää sitä.

Ja sit­ten ovat vie­lä työ­ka­lut, joi­den tar­koi­tus on hu­vi­tus. Ko­ko­nai­sen pääs­kys­par­ven voi näh­dä leik­ki­vän val­koi­sel­la lo­kin­höy­he­nel­lä ke­säi­sen jär­ven yl­lä. Le­lua voi­daan kut­sua työ­ka­luk­si tai sit­ten ei, mut­ta ai­van ku­ten api­nan ki­vi­va­sa­ra, se ker­too, et­tä in­hi­mil­li­sel­lä käyt­täy­ty­mi­sel­lä on sy­vät juu­ret luon­nos­sa.  

Jut­tu on jul­kais­tu GEO-leh­des­sä 3/2020.

Lue myös:

Ar­mot­to­man sa­van­nin lap­set

Eläin­ten yh­tei­nen ruo­ka­het­ki