Cavolinia uncinata näyttää vedenalaiselta kimalaiselta. Sen kuori on väritön, vaikkei se kuvassa siltä näytäkään. Eläin asustaa Atlantin pohjoisosissa.
Solvin Zankl
Solvin Zankl
Solvin Zankl on meribiologi ja valokuvaaja, jolla on aivan erityinen suhde pieniin siipikiduskotiloihin. Hän kohtasi ne ensimmäiset kerran vuonna 2007 syvän meren tutkimusretkellä. Miksi hän kuvaa näitä pikkuruisia olentoja vuodesta toiseen? Näin hän kertoo itse:
”Siipikiduskotilot kiehtoivat minua siinä määrin, että aloin perehtyä niihin enemmän. Onneksi olen saanut viime vuosina olla mukana monilla tutkimusretkillä, oppia tutkijoiden työstä ja käyttää heidän kallisarvoisia näytteitään valokuvauksessa. Elävistä siipikiduskotiloista on kertynyt mittava kuvakokoelma, jota kasvatan koko ajan.”
”Siipikiduskotilot kuuluvat planktoniin, joten niiden elämä on toisenlaista kuin yleisesti tunnettujen kotiloiden. Ne elävät vedessä ja lepattavat siellä ristiin rastiin sen sijaan että ryömisivät pohjalla. Niillä on tosin kotilolle tyypillinen kuori, mutta sen äärimmäisen kevyt rakenne tekee siitä läpikuultavan ja hauraan. Siipikiduskotiloiden jalka on muuntunut kahdeksi siivekkeeksi, joita liikuttelemalla kotilot etenevät vedessä.”
Vaikea pyydystää…
”Siipikiduskotiloiden keräämiseen tarvitaan erikoisrakenteinen planktonverkko. Lähempänä vedenpintaa eläviä eliöitä voidaan kerätä yksinkertaisilla verkoilla, jotka varustetaan näyteastioilla ja joita vedetään vedenpintaa pitkin. Syvänmeren kotiloita pyydystetään sen sijaan eräänlaisella telineellä, johon on kiinnitetty useita verkkoja. Ne pystytään avaamaan ja sulkemaan laivan kannelta käsin eri syvyyksissä. Näytteet kertyvät kunkin verkon päässä olevaan astiaan. Näytteiden kerääminen ja niiden saaminen alukselle kestää useita tunteja. Kun verkkoteline on saavuttanut tarvittavan syvyyden, se nostetaan hitaasti pintaan siten, että verkon eri kammiot suljetaan yksi toisensa jälkeen.”
… ja vaikea kuvata
”Kerätyistä näytteistä erottaa ensi alkuun korkeintaan joitakin siipikiduskotiloiden kuoria. Laivalle saavuttuaan kotilot tarvitsevat riittävästi vettä, jonka lämpötila vastaa niiden elinympäristöä, sekä rauhaa. Pystytänkin valokuvausakvaarioni jäähdytettyihin tiloihin, joissa vallitsee neljän celsiusasteen lämpötila. Pintaan matkanneet siipikiduskotilot ovat ensi alkuun sokkitilassa, joten joudun odottamaan ainakin puoli tuntia sen jälkeen, kun olen laskenut ne akvaarioon – usein kauemminkin. Sen jälkeen kotilot ilmaantuvat näkyviin, lähtevät liikkeelle ja paljastavat todellisen olemuksensa.”
”Kotiloiden lepatus, leijunta ja vajoamisliikkeet vaikeuttavat valokuvaamista. Osalla lajeista on mittaa vain puoli millimetriä, toiset ovat sentään 3–4 sentin kokoisia. Kun seuraan kotiloiden liikeratoja jonkin aikaa, saan selville, mille alueelle minun on tarkennettava. Sitten painan laukaisinta heti kun kotilo on oikeassa asennossa.
”Itse rakentamani kuvausakvaario on suunniteltu erikoisobjektiiveja varten. Varustukseen kuuluu viisi salamalaitetta, joista pääsalama saa aikaan vastavalon. Valon on osuttava kohteeseen epäsuorasti, jotta läpikuultavien eläinten ääriviivat saadaan näkyviin. Yhden kotilon muotokuvan ottamiseen voi kulua kaksikin tuntia.”
”Studion koko varustus on varmistettava köysillä, jottei voimakas aallokko kaada mitään nurin. Pelkkä valokuvaaminen aallokossa on jo haaste sinänsä.”
”Kiehtovaa työssäni on sellaisten asioiden kuvaaminen, joita ei tähän mennessä ole valokuvattu vielä milloinkaan. Saan usein hämmästellä asioita, joita ihmissilmä ei muulla tavoin saisi koskaan nähdäkseen.”
Juttu on julkaistu kokonaisuudessaan GEO-lehdessä 9/2018.
Lue myös:
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.
© Fokus Media Finland. Materiaalin kopioiminen muuhun kuin yksityiseen, ei-kaupalliseen käyttöön kielletty.
Aineiston käyttö uuden palvelun osana kielletty.
Fokus Media Finland Oy, Hämeentie 135, 00560 Helsinki, Y-tunnus 2618356-2