Anne Toppinen
Perheemme pitkäaikainen haave on ollut kiivetä Ruotsin korkeimmalle huipulle, Kebnekaiselle. Vastaavia vuoristomaisia maisemia tai jääkauden uurtamia kattilalaaksoja ei Suomesta löydy. Toisaalta avotunturista puuttuvat myös suomalaisretkeilijälle tutut nuotiopaikat polttopuineen. Seutu on syrjässä asutuksesta ja talvella hyvin hiljainen. Kesäisin on säpinää senkin edestä. Helikopterikuljetukset vievät kiireisimpiä Nikkaluoktan kylästä vuoren juuren tunturiasemalle, josta lähtevät kävelyreitit huippua kohti.
Viime heinäkuussa vaelsimme kahden telttakunnan voimin näissä maastoissa. Leiriydyimme ensin vuoren länsipuolella, mistä oli noin kymmenen kilometrin kävely huipulle. Aluksi haasteena oli muutaman vuolaan puron ylitys. Sitten reitti jatkui vaikeakulkuisessa kivirakassa. Rinne jyrkkeni. Polkua tuskin näki lohkareitten keskellä. Nousu kävi voimille, vaikka selässä oli vain kevyt päiväreppu. Kuuden tunnin jälkeen pääsimme kapealle lumihuipulle, jossa kelloni näytti korkeudeksi 2 103 metriä. Ympärillä oli sakea sumu, ja kaikki hienot maisemakuvat jäivät ottamatta. Olimme voittajafiiliksissä ilman niitäkin. Illalla teltassa ei unentuloa tarvinnut kauaa odotella.
Loppuviikon paistoi enimmäkseen aurinko ja vaeltaminen jylhissä nummimaisemissa oli taivaallista. Puuttomilla ylängöillä kukkivat lumien sulettua sinirikot ja kurjenkanervat valtoimenaan. Pienet valkoiset lapinvuokot ja uuvanat herkistivät kauneudellaan karun kivikon keskellä.
Vain kolme viikkoa retken jälkeen tuli uutinen, että Kebnekaisen etelähuippu ei enää ole Ruotsin korkein paikka. Etelähuippu on jään ja lumen peittämä ja vain vähän korkeampi kuin vieressä oleva kivilakinen pohjoishuippu. Viime vuosina ero on pienentynyt jään sulaessa. Kebnekaisen pohjoishuipulle, josta nyt tuli korkein piste, ei ole asiaa ilman hakkua, köysiä ja jäärautoja. Se ei ole enää meikäläisen harrastelijakävelijän ulottuvissa.
Ilmastonmuutos näkyy siis konkreettisesti Pohjois-Euroopassakin jäätiköiden sulamisena. Tämä uutinen yhtenä monista muista ilmastonmuutokseen liittyvistä masensi. Onko tehtävissä enää mitään?
Ilmastokeskustelu kiihtyi lokakuussa 2018 hallitustenvälisen ilmastopaneelin 1,5 asteen raportin ilmestyessä. Tutkijayhteisö aktivoitui. Kansalaiset ilmaisivat kyselyissä laajasti huolensa. Tosin enemmistö antaisi muiden tehdä suuremman työn päästövähennysten eteen. Koululaiset alkoivat lakkoilla. Alkoi tuntua, että asialle on ehkä sittenkin tehtävissä vielä jotain.
Maapallon rikkain kymmenesosa tuottaa noin puolet koko kasvihuonepäästöistä. Nykyiseen elämäntyyliimme liittyy siis eittämättä asioita, joista on kyettävä luopumaan. Helikopterikyyti tunturiasemalle taisi jäädä tällä haavaa viimeiseksi.
Anne Toppinen on metsäekonomian ja markkinoinnin professori ja Helsingin yliopiston Kestävyystieteen instituutin HELSUSin johtaja. Instituutin tehtävänä on auttaa ratkomaan kestävyyshaasteita monitieteisen tutkimuksen ja sitä tukevan opetuksen kautta.
Kolumni on julkaistu GEO-lehdessä 5-6/2019.
Lue myös:
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.
© Fokus Media Finland. Materiaalin kopioiminen muuhun kuin yksityiseen, ei-kaupalliseen käyttöön kielletty.
Aineiston käyttö uuden palvelun osana kielletty.
Fokus Media Finland Oy, Hämeentie 135, 00560 Helsinki, Y-tunnus 2618356-2