Van­ho­jen met­sien kor­pi­luon­nos­sa vaa­ro­jen il­me on le­vol­li­nen. Ne nou­se­vat ym­pä­ris­tös­tään mel­kein huo­maa­mat­to­mas­ti. Va­el­ta­ja vain eh­kä ih­met­te­lee se­län ta­ka­na laa­je­ne­vaa mai­se­maa – ikään kuin siel­lä maa oli­si kal­lis­tu­nut ja ko­hon­nut.

Luon­to­ku­vaa­ja Tais­to Nis­ka­nen ker­too, et­tä vaik­ka met­sien kes­kel­lä ei tun­ne ole­van­sa kor­ke­al­la pai­kal­la, nä­ky­mää riit­tää kym­me­nien ki­lo­met­rien pää­hän. Peh­me­än­si­ni­set vaa­ro­jen rin­teet vain vaa­le­ne­vat etääm­pä­nä ja näyt­tä­vät il­man vä­rei­lys­sä jopa liik­ku­van.

Vaarojen huiput taloineen erottuvat saarekkeina.

Taisto Niskanen

Ki­lo­met­reit­täin kul­jet­ta­vaa

Pal­jak­ka­vaa­ran poh­joi­nen osa on luon­non­suo­je­lu­a­lu­et­ta, jos­sa saa liik­kua vain va­el­ta­mi­seen mer­ki­tyl­lä po­lul­la. Myös vaa­ran ete­lä­pää on sääs­ty­nyt hak­kuil­ta ja on käy­tet­tä­vis­sä jo­ka­mie­hen oi­keuk­sin. Van­haa kuu­si­met­sää, vaa­ran­la­ki­soi­ta, pie­niä lam­pia, pu­ro­ja ja kos­teik­ko­ja on siel­lä­kin luon­nos­sa avoi­min sil­min kul­ke­val­le ja ha­vain­to­ja te­ke­väl­le kul­ki­jal­le ki­lo­met­reit­täin.

Maa­poh­ja on pal­jol­ti ra­vin­tei­kas­ta: kas­vil­li­suus on re­he­vää mus­tik­ka­var­vik­koa ja hei­nä­kas­vus­toa. Laa­jo­ja alu­ei­ta peit­tää peh­meä sam­mal­mat­to. Ruo­ka­sie­nien ke­rää­jä löy­tää syk­syi­sin vaa­ran la­el­ta hel­pos­ti ko­rin­sa täy­teen.

Jos­kus Nis­ka­nen on ku­van­nut vaa­ral­la koko yön seu­ra­ten aa­mun val­ke­ne­mis­ta ja us­van vä­hit­täis­tä haih­tu­mis­ta. Ret­kil­lään hän on koh­dan­nut met­sä­jä­nik­siä, riek­ko­ja, tee­riä ja syy­sai­kaan myös hir­ven. Al­ku­ke­säl­lä aa­mu­yös­tä ei voi ol­la kuu­le­mat­ta kä­kien ku­kun­taa. Ko­ko­vuo­ti­nen vaa­ran laen asu­kas ja va­el­ta­jan ter­veh­ti­jä on seu­ral­li­nen kuuk­ke­li.

Tal­vel­la mai­se­man peit­tää yli met­ri­nen lu­mi­han­ki. Kuu­set peit­ty­vät tyk­ky­lu­men al­le, ja pie­net nä­reet ja kie­mu­rai­set koi­vut saa­vat kieh­to­via muo­to­ja, kun tuu­len tuo­ma kos­tea lumi ker­tyy nii­hin. Jos­kus suo­ja­sääl­lä ras­kaat ala­pil­vet las­keu­tu­vat met­sän si­sään, peit­tä­en nä­ky­vyy­den kä­si­var­ren mi­tan pää­hän. Hil­jai­suus on täy­del­li­nen – ei kuu­lu mi­tään. Pait­si eh­kä koh­ta poh­jan­ti­kan ko­pu­tus sen et­sies­sä syö­tä­vää kuu­si­van­hus­ten ty­vel­tä kaar­nan al­ta. Kes­ki­tal­vel­la Nis­ka­nen on ret­kil­lään koh­dan­nut myös met­son ha­ko­mas­sa ma­ta­laa la­ki­suon män­tyä. Jos­kus met­sän hil­jai­suu­des­ta on yl­lät­tä­en py­räh­tä­nyt len­toon tee­ri­par­vi lu­mi­kie­peis­tään. Il­vek­sen jäl­ki­jo­no saat­taa nä­kyä soi­den reu­na­mien koi­vi­kois­sa jä­nis­ten ruo­kai­lu­pai­koil­la.

Ke­vääl­lä ja ke­säl­lä pais­taa au­rin­ko vaa­ran la­el­la liki koko vuo­ro­kau­den. Se saa kas­vil­li­suu­den kiih­ke­ään elä­mään. En­sim­mäi­si­nä kuk­ki­vat ren­tu­kat kuu­sik­ko­jen kos­tei­koil­la ja pu­ro­jen var­sil­la. Ki­viyrt­ti­kas­veis­ta näyt­tä­vin on kot­kan­sii­pi. Sil­lä on laa­jo­ja kas­vus­to­ja pie­nien rin­ne­pu­ro­jen var­sil­la.

Nis­ka­nen on har­ras­ta­nut va­lo­ku­vaus­ta eri­tyi­ses­ti 2000-lu­vun alus­ta, ja hän tun­nus­tau­tuu luon­teel­taan va­el­ta­jak­si. Nyt eläk­keel­lä hän kui­ten­kin viet­tää pal­jon ai­kaa mö­kil­lään, vain muu­ta­man pe­nin­kul­man pääs­sä Pal­jak­ka­vaa­ral­ta. Kun juu­ret ja kult­tuu­ri­pe­rin­tö ovat Kai­nuun vaa­ra mai­se­mis­sa, siel­tä löy­tyy mie­len­rau­ha.

Kevättalven aurinkoiset päivät ovat hienoa ulkoiluaikaa.

Taisto Niskanen

Suo­mi 100 vuot­ta -jut­tu­sar­ja tuo­tet­tiin yh­teis­työs­sä Suo­men Luon­non­va­lo­ku­vaa­jat SLV ry:n kans­sa. Jut­tu on jul­kais­tu GEO-leh­des­sä 8/2017.

Lue myös:

Hon­ka­jo­en tyy­ni Hui­dan­kei­das