Mirkka Lappalainen kuvattiin Helsingin yliopiston Kaisa-kirjastossa.
Hanna Linnakko
Anu Piippo
Miksi olet historioitsija?
Se on pitkän tien tulos. Olin kyllä lapsena ja nuorena kiinnostunut historiasta mutten mitenkään fanaattisesti. Olin kiinnostunut myös arkeologian opinnoista, mutta ruksasin lopulta ensimmäiseksi vaihtoehdoksi historian. Mitään käsitystä siitä, mitä historiantutkija tekee, minulla ei silloin ollut. Erinäisten sattumien kautta opettelin lukemaan vanhoja käsialoja, minkä ansiosta päädyin yliopistolla professori Heikki Ylikankaan projektiin. Nyt, kun olen yliopistonlehtori ja historian kandidaattiohjelman johtaja, yritän kertoa opiskelijoille, että stressaaminen urasta on aika turhaa, kun kukaan ei voi tietää, millainen maailma on kymmenen vuoden päästä. Omia lahjoja ja valmiuksia kannattaa toki aina kehittää.
Mitä olet tutkinut?
1500- ja 1600-lukuja eli ajanjaksoa, jolloin alkoivat syntyä moderni maailma ja moderni ihminen. Silloin luotiin perusta nykyiselle maailmanjärjestykselle ja nähtiin valtavan mielenkiintoisia kehityskulkuja: reformaatio, maailman ja maailmankaupan laajeneminen, kolonialismi… Modernin oikeusjärjestelmän synty ja tieteen vallankumous loivat pohjan modernille tieteelle ja ylipäänsä käsitykselle, että luotettavaa tietoa voidaan saavuttaa tutkimalla. Myös ihmisen käsitys omasta paikasta maailmassa ja Jumalasta, ylipäänsä siitä, mikä on totta ja miten asioihin voi vaikuttaa, muuttui.
Miksi on tärkeä tuntea historiaa?
Historiasta ei tarvitse tietää kaikkia yksityiskohtia. Mutta jos ei tiedä historiasta mitään, on mahdotonta ymmärtää nykyistä maailmaa. Silloin kulkee eteenpäin muistisairaana. Esimerkiksi Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikkaa ei oikein voi käsittää, jos ei tunne Yhdysvaltojen historiaa ja sen rakentumista. Lisäksi ihmisten ja median muisti on lyhyt. Usein kohutaan asioista, jotka eivät ole mitenkään uusia, tai vedetään historiaan yhtymäkohtia, jotka eivät pidä paikkaansa.
Onko historiasta löydettävissä toistuvia mekanismeja?
Meillä on sellainen harha, että toimisimme jotenkin eri tavalla kuin entisajan ihmiset. Näin ei tietenkään ole. Esimerkiksi noitahysteriaa lietsoivat Ruotsissa 1600-luvulla eniten ne, jotka olivat tavallaan ”hyvän” puolella, eli lastensa puolesta pelänneet vanhemmat. Tämä on minusta varoittava esimerkki siitä, mihin voidaan päätyä someaikanakin, jos ryhdytään uskomaan tunteella asioihin, joista ei oikeasti tiedetä. Valmius reagoida uhkiin kiivaasti on meissä varmaankin hyvin syvällä, mutta asia on hyvä tiedostaa. Toistuvia mekanismeja siis on, joukkohysterian ja syntipukkien etsimisen lisäksi esimerkiksi vallanhimo.
Voiko historiaa käyttää hyväksi?
Totta kai voi. Yksi historiakulttuurin osa-alueista on tutkia sitä, kuinka historiaa on käytetty aikojen saatossa esimerkiksi kansakuntien rakentamisen, kasvatuksen ja politiikan välineenä. Monet tahot ovat kirjoittaneet historiaa mieleisekseen, ja näin on tehty Suomessakin. Internet-aikakautena todellisuus muuttuu helposti höttöiseksi, kun mihin tahansa tulkintaan voi löytää tukea netistä. Siksi on tärkeää, että menneisyyden ammattilaiset kertovat tutkimuksistaan. Historia on lähtökohtaisesti hyvin poliittinen aihe, ja monista asioista, kuten siitä, mikä oli oikeasti Suomen ja Saksan suhde toisen maailmansodan alla ja sen aikana, voidaan olla myös eri mieltä. Toki menneisyydestä voi esittää myös vääriä tulkintoja.
Mikä on historiantutkimuksessa parasta?
Tutkimustyön tekeminen on joskus suorastaan tylsää, mutta parasta siinä on se, kun aineistosta löytää jotain sellaista, mitä on etsinyt. Kirjoittaminenkin on usein vaikeaa, mutta parhaimmillaan se on myös erittäin palkitsevaa.
Entä vaikeinta?
Tutkimustyössä vaikeinta on se, jos ei löydä sellaisia aineistoja tai lähteitä, jotka vastaavat asetettuihin kysymyksiin. Kirjoittamisessa vaikein on rakenne, se, miten teksti jaetaan hallitusti osiin. Omista kirjoistani tässä suhteessa hankalin oli Susimessu, joka käsittelee monimutkaista tapahtumakulkua eli 1590-luvulla käytyä nuijasotaa. 1690-luvun nälänhädästä oli paljon helpompi kirjoittaa, koska tapahtumakulku oli yksinkertaisempi.
Kuinka valitset aiheesi?
Kun on tutkinut jotain aikakautta tarpeeksi, siellä alkaa kohdata asioita, joista haluaa tietää lisää. Esimerkiksi Kustaa II Aadolfin tutkimisen myötä aloin kiinnostua hopeakaivoksista. Noituuden ja siihen liittyvien oikeudenkäyntipöytäkirjojen tutkimisen jälkeen minua alkoi kiinnostaa yhä enemmän todistelun ja rikostutkinnan kehittyminen. Monet historiantutkijat toki päätyvät aiheisiinsa myös projektien tai tilaustöiden kautta, ja tiettyinä aikoina tietyt aiheet ovat pinnalla.
Kirjojesi kerrontaa on kehuttu. Miten se syntyy?
Olen kehittänyt kerrontaani ihan tietoisesti, mutta helppoa sen tuottaminen ei ole eivätkä kaikki tekstini ole ollenkaan hyviä. Kaikki lähti oikeastaan liikkeelle väitöskirjani ensimmäisestä versiosta, joka oli ”ultratieteellinen” ja rakenteeltaan monimutkainen. Ohjaajani, nyt jo eläkkeelle jäänyt professori Markku Kuisma ehdotti, että kirjoittaisin tekstin uudelleen ”sukutarinaksi”, mutta niin, että kaikki teoreettiset ja tulkinnalliset elementit ovat mukana. Uudelleenkirjoittamiseen kului vuosi, mutta Kuisma oli oikeassa. Toisaalta Helsingin yliopiston historiantutkimuksessa elää vahvana ajatus siitä, ettei historiaa tarvitse erikseen popularisoida. Tätä traditiota edustavat Kuisman lisäksi esimerkiksi Heikki Ylikangas, Matti Klinge ja vuonna 2018 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saanut Seppo Aalto. Historiaa pitäisi lähtökohtaisesti pystyä kirjoittamaan niin, että kuka tahansa voi lukea sitä.
Mitä historiateoksia suosittelisit luettavaksi?
Jos haluaa ymmärtää Suomen paikkaa maailmassa ja Suomen taloutta, suosittelisin Markku Kuisman kirjoja. Lapsille, ja miksei aikuisillekin, suosittelen Mauri Kunnasta – Koiramäet ovat ihan ehdottomia.
Juttu on julkaistu kokonaisuudessaan GEO-lehdessä 11-12/2019.
Lue myös:
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.
© Fokus Media Finland. Materiaalin kopioiminen muuhun kuin yksityiseen, ei-kaupalliseen käyttöön kielletty.
Aineiston käyttö uuden palvelun osana kielletty.
Fokus Media Finland Oy, Hämeentie 135, 00560 Helsinki, Y-tunnus 2618356-2