Mik­si olet his­to­ri­oit­si­ja?

Se on pit­kän tien tu­los. Olin kyl­lä lap­se­na ja nuo­re­na kiin­nos­tu­nut his­to­ri­as­ta mut­ten mi­ten­kään fa­naat­ti­ses­ti. Olin kiin­nos­tu­nut myös ar­ke­o­lo­gi­an opin­nois­ta, mut­ta ruk­sa­sin lo­pul­ta en­sim­mäi­sek­si vaih­to­eh­dok­si his­to­ri­an. Mi­tään kä­si­tys­tä sii­tä, mitä his­to­ri­an­tut­ki­ja te­kee, mi­nul­la ei sil­loin ol­lut. Eri­näis­ten sat­tu­mien kaut­ta opet­te­lin lu­ke­maan van­ho­ja kä­si­a­lo­ja, min­kä an­si­os­ta pää­dyin yli­o­pis­tol­la pro­fes­so­ri Heik­ki Yli­kan­kaan pro­jek­tiin. Nyt, kun olen yli­o­pis­ton­leh­to­ri ja his­to­ri­an kan­di­daat­ti­oh­jel­man joh­ta­ja, yri­tän ker­toa opis­ke­li­joil­le, et­tä stres­saa­mi­nen uras­ta on ai­ka tur­haa, kun ku­kaan ei voi tie­tää, mil­lai­nen maa­il­ma on kym­me­nen vuo­den pääs­tä. Omia lah­jo­ja ja val­miuk­sia kan­nat­taa toki ai­na ke­hit­tää.

Mitä olet tut­ki­nut?

1500- ja 1600-lu­ku­ja eli ajan­jak­soa, jol­loin al­koi­vat syn­tyä mo­der­ni maa­il­ma ja mo­der­ni ih­mi­nen. Sil­loin luo­tiin pe­rus­ta ny­kyi­sel­le maa­il­man­jär­jes­tyk­sel­le ja näh­tiin val­ta­van mie­len­kiin­toi­sia ke­hi­tys­kul­ku­ja: re­for­maa­tio, maa­il­man ja maa­il­man­kau­pan laa­je­ne­mi­nen, ko­lo­ni­a­lis­mi… Mo­der­nin oi­keus­jär­jes­tel­män syn­ty ja tie­teen val­lan­ku­mous loi­vat poh­jan mo­der­nil­le tie­teel­le ja yli­pään­sä kä­si­tyk­sel­le, et­tä luo­tet­ta­vaa tie­toa voi­daan saa­vut­taa tut­ki­mal­la. Myös ih­mi­sen kä­si­tys omas­ta pai­kas­ta maa­il­mas­sa ja Ju­ma­las­ta, yli­pään­sä sii­tä, mikä on tot­ta ja mi­ten asi­oi­hin voi vai­kut­taa, muut­tui.

Mik­si on tär­keä tun­tea his­to­ri­aa?

His­to­ri­as­ta ei tar­vit­se tie­tää kaik­kia yk­si­tyis­koh­tia. Mut­ta jos ei tie­dä his­to­ri­as­ta mi­tään, on mah­do­ton­ta ym­mär­tää ny­kyis­tä maa­il­maa. Sil­loin kul­kee eteen­päin muis­ti­sai­raa­na. Esi­mer­kik­si Yh­dys­val­to­jen sisä- ja ul­ko­po­li­tiik­kaa ei oi­kein voi kä­sit­tää, jos ei tun­ne Yh­dys­val­to­jen his­to­ri­aa ja sen ra­ken­tu­mis­ta. Li­säk­si ih­mis­ten ja me­di­an muis­ti on ly­hyt. Usein ko­hu­taan asi­ois­ta, jot­ka ei­vät ole mi­ten­kään uu­sia, tai ve­de­tään his­to­ri­aan yh­ty­mä­koh­tia, jot­ka ei­vät pidä paik­kaan­sa.

On­ko his­to­ri­as­ta löy­det­tä­vis­sä tois­tu­via me­ka­nis­me­ja?

Meil­lä on sel­lai­nen har­ha, et­tä toi­mi­sim­me jo­ten­kin eri ta­val­la kuin en­ti­sa­jan ih­mi­set. Näin ei tie­ten­kään ole. Esi­mer­kik­si noi­ta­hys­te­ri­aa liet­soi­vat Ruot­sis­sa 1600-lu­vul­la eni­ten ne, jot­ka oli­vat ta­val­laan ”hy­vän” puo­lel­la, eli las­ten­sa puo­les­ta pe­län­neet van­hem­mat. Tämä on mi­nus­ta va­roit­ta­va esi­merk­ki sii­tä, mi­hin voi­daan pää­tyä so­me­ai­ka­na­kin, jos ryh­dy­tään us­ko­maan tun­teel­la asi­oi­hin, jois­ta ei oi­ke­as­ti tie­de­tä. Val­mius re­a­goi­da uh­kiin kii­vaas­ti on meis­sä var­maan­kin hy­vin sy­väl­lä, mut­ta asia on hyvä tie­dos­taa. Tois­tu­via me­ka­nis­me­ja siis on, jouk­ko­hys­te­ri­an ja syn­ti­puk­kien et­si­mi­sen li­säk­si esi­mer­kik­si val­lan­hi­mo.

Voi­ko his­to­ri­aa käyt­tää hy­väk­si?

Tot­ta kai voi. Yk­si his­to­ri­a­kult­tuu­rin osa-alu­eis­ta on tut­kia sitä, kuin­ka his­to­ri­aa on käy­tet­ty ai­ko­jen saa­tos­sa esi­mer­kik­si kan­sa­kun­tien ra­ken­ta­mi­sen, kas­va­tuk­sen ja po­li­tii­kan vä­li­nee­nä. Mo­net ta­hot ovat kir­joit­ta­neet his­to­ri­aa mie­lei­sek­seen, ja näin on teh­ty Suo­mes­sa­kin. In­ter­net-ai­ka­kau­te­na to­del­li­suus muut­tuu hel­pos­ti höt­töi­sek­si, kun mi­hin ta­han­sa tul­kin­taan voi löy­tää tu­kea ne­tis­tä. Sik­si on tär­ke­ää, et­tä men­nei­syy­den am­mat­ti­lai­set ker­to­vat tut­ki­muk­sis­taan. His­to­ria on läh­tö­koh­tai­ses­ti hy­vin po­liit­ti­nen ai­he, ja mo­nis­ta asi­ois­ta, ku­ten sii­tä, mikä oli oi­ke­as­ti Suo­men ja Sak­san suh­de toi­sen maa­il­man­so­dan al­la ja sen ai­ka­na, voi­daan ol­la myös eri miel­tä. Toki men­nei­syy­des­tä voi esit­tää myös vää­riä tul­kin­to­ja.

Mikä on his­to­ri­an­tut­ki­muk­ses­sa pa­ras­ta?

Tut­ki­mus­työn te­ke­mi­nen on jos­kus suo­ras­taan tyl­sää, mut­ta pa­ras­ta sii­nä on se, kun ai­neis­tos­ta löy­tää jo­tain sel­lais­ta, mitä on et­si­nyt. Kir­joit­ta­mi­nen­kin on usein vai­ke­aa, mut­ta par­haim­mil­laan se on myös erit­täin pal­kit­se­vaa.

En­tä vai­kein­ta?

Tut­ki­mus­työs­sä vai­kein­ta on se, jos ei löy­dä sel­lai­sia ai­neis­to­ja tai läh­tei­tä, jot­ka vas­taa­vat ase­tet­tui­hin ky­sy­myk­siin. Kir­joit­ta­mi­ses­sa vai­kein on ra­ken­ne, se, mi­ten teks­ti ja­e­taan hal­li­tus­ti osiin. Omis­ta kir­jois­ta­ni täs­sä suh­tees­sa han­ka­lin oli Su­si­mes­su, joka kä­sit­te­lee mo­ni­mut­kais­ta ta­pah­tu­ma­kul­kua eli 1590-lu­vul­la käy­tyä nui­ja­so­taa. 1690-lu­vun nä­län­hä­däs­tä oli pal­jon hel­pom­pi kir­joit­taa, kos­ka ta­pah­tu­ma­kul­ku oli yk­sin­ker­tai­sem­pi.

Kuin­ka va­lit­set ai­hee­si?

Kun on tut­ki­nut jo­tain ai­ka­kaut­ta tar­peek­si, siel­lä al­kaa koh­da­ta asi­oi­ta, jois­ta ha­lu­aa tie­tää li­sää. Esi­mer­kik­si Kus­taa II Aa­dol­fin tut­ki­mi­sen myö­tä aloin kiin­nos­tua ho­pe­a­kai­vok­sis­ta. Noi­tuu­den ja sii­hen liit­ty­vien oi­keu­den­käyn­ti­pöy­tä­kir­jo­jen tut­ki­mi­sen jäl­keen mi­nua al­koi kiin­nos­taa yhä enem­män to­dis­te­lun ja ri­kos­tut­kin­nan ke­hit­ty­mi­nen. Mo­net his­to­ri­an­tut­ki­jat toki pää­ty­vät ai­hei­siin­sa myös pro­jek­tien tai ti­laus­töi­den kaut­ta, ja tiet­tyi­nä ai­koi­na tie­tyt ai­heet ovat pin­nal­la.

Kir­jo­je­si ker­ron­taa on ke­hut­tu. Mi­ten se syn­tyy?

Olen ke­hit­tä­nyt ker­ron­taa­ni ihan tie­toi­ses­ti, mut­ta help­poa sen tuot­ta­mi­nen ei ole ei­vät­kä kaik­ki teks­ti­ni ole ol­len­kaan hy­viä. Kaik­ki läh­ti oi­ke­as­taan liik­keel­le väi­tös­kir­ja­ni en­sim­mäi­ses­tä ver­si­os­ta, joka oli ”ult­ra­tie­teel­li­nen” ja ra­ken­teel­taan mo­ni­mut­kai­nen. Oh­jaa­ja­ni, nyt jo eläk­keel­le jää­nyt pro­fes­so­ri Mark­ku Kuis­ma eh­dot­ti, et­tä kir­joit­tai­sin teks­tin uu­del­leen ”su­ku­ta­ri­nak­si”, mut­ta niin, et­tä kaik­ki te­o­reet­ti­set ja tul­kin­nal­li­set ele­men­tit ovat mu­ka­na. Uu­del­leen­kir­joit­ta­mi­seen ku­lui vuo­si, mut­ta Kuis­ma oli oi­ke­as­sa. Toi­saal­ta Hel­sin­gin yli­o­pis­ton his­to­ri­an­tut­ki­muk­ses­sa elää vah­va­na aja­tus sii­tä, et­tei his­to­ri­aa tar­vit­se erik­seen po­pu­la­ri­soi­da. Tätä tra­di­ti­o­ta edus­ta­vat Kuis­man li­säk­si esi­mer­kik­si Heik­ki Yli­kan­gas, Mat­ti Klin­ge ja vuon­na 2018 tie­to­kir­jal­li­suu­den Fin­lan­dia-pal­kin­non saa­nut Sep­po Aal­to. His­to­ri­aa pi­täi­si läh­tö­koh­tai­ses­ti pys­tyä kir­joit­ta­maan niin, et­tä kuka ta­han­sa voi lu­kea sitä.

Mitä his­to­ri­a­te­ok­sia suo­sit­te­li­sit lu­et­ta­vak­si?

Jos ha­lu­aa ym­mär­tää Suo­men paik­kaa maa­il­mas­sa ja Suo­men ta­lout­ta, suo­sit­te­li­sin Mark­ku Kuis­man kir­jo­ja. Lap­sil­le, ja mik­sei ai­kui­sil­le­kin, suo­sit­te­len Mau­ri Kun­nas­ta – Koi­ra­mä­et ovat ihan eh­dot­to­mia.

Jut­tu on jul­kais­tu ko­ko­nai­suu­des­saan GEO-leh­des­sä 11-12/2019.

Lue myös:

Kym­me­nen ky­sy­mys­tä pro­pa­gan­das­ta

Teen syn­ty­si­joil­la Kii­nas­sa