Har­maa tai­vas, tum­mat puut, tyy­ni jär­vi ja pyö­rä­tuo­lis­sa hil­jaa is­tu­va hen­ki­lö. Kuva an­taa vih­jei­tä – ja joh­taa har­haan. Ven­la Lut­ti­sen ku­vas­sa is­tuu opis­ke­lu­ka­ve­ri erä­o­pas­kurs­sil­ta, ja se on otet­tu päi­vä­nä, jol­loin kurs­sil­la kä­si­tel­tiin es­teet­tö­myyt­tä ja saa­vu­tet­ta­vuut­ta sekä ko­keil­tiin apu­vä­li­nei­tä, joil­la myös lii­kun­ta­ra­joit­tei­set pys­ty­vät liik­ku­maan luon­nos­sa.

”Kel­tai­nen tak­ki oli mai­se­mas­sa ai­noa toi­voa tuo­va vä­ri­läis­kä. Ins­pi­raa­ti­o­ni oli siis lä­hin­nä vi­su­aa­li­nen, mut­ta toi­saal­ta pi­dän ku­vas­ta muu­ten­kin. Se muis­tut­taa sii­tä, et­tä edes va­ka­vat fyy­si­set tai hen­ki­set ra­joit­teet ei­vät ole es­te luon­toon me­ne­mi­sel­le, vaan sii­hen löy­tyy kei­no­ja. Ai­na es­te ei ole fyy­si­nen vam­ma, jos­kus jo pelk­kä epäi­lys omis­ta tai­dois­ta voi ra­joit­taa ret­kei­lyä”, Ven­la Lut­ti­nen sa­noo.

Luon­to on hä­nel­le tär­keä.

”Pi­dän sii­tä, et­tä pys­tyn läh­te­mään met­sään mil­loin ta­han­sa nä­ke­mät­tä yh­tä­kään ih­mis­tä. Met­sä tun­tuu he­rät­tä­vän jon­kun alem­man ta­jun­nan ta­son. Se saa aja­tuk­set ja ais­tit toi­mi­maan ai­van eri ta­val­la kuin mis­sään muu­al­la.”

Va­lo­ku­vaa­mi­nen on ol­lut Lut­ti­sel­le pal­jol­ti do­ku­men­toin­tia. Mu­kaan on tul­lut kui­ten­kin yhä enem­män it­seil­mai­sua.

”Ku­vaus­pai­kal­la ei ole mi­nul­le juu­ri vä­liä – on kieh­to­vaa yrit­tää löy­tää jo­tain ku­vaa­mi­sen ar­vois­ta juu­ri sii­tä pai­kas­ta, mis­sä sat­tuu ole­maan.”  

Sa­vos­ta ko­toi­sin ole­va Ven­la Lut­ti­nen viet­ti vä­li­vuo­den opis­kel­len Ee­rik­ki­län Ur­hei­luo­pis­tos­sa erä­op­paak­si. Hän opis­ke­lee myös met­sä­tie­tei­tä Hel­sin­gin yli­o­pis­tos­sa. Lut­ti­nen har­ras­taa luon­nos­sa liik­ku­mi­sen ja muun lii­kun­nan li­säk­si sel­lon­soit­toa. Hän va­lo­ku­vaa mie­lui­ten Suo­men luon­toa ja sen pie­niä yk­si­tyis­koh­tia.

Jut­tu on jul­kais­tu GEO-leh­des­sä 8/2019.

Lue myös:

Lu­ki­jan kuva: Ys­tä­vien luo­na

Lu­ki­jan kuva: Suo­met­tu­nut jout­sen