Lumivuohet viettävät lähes koko elämänsä puurajan yläpuolella. Kuva on Yhdysvaltojen Kalliovuorilta.
Sumio Harada / Minden Pictures
Maija Karala
On talvi korkealla Yhdysvaltojen Kalliovuorilla. Kilometrien korkeudella merenpinnasta pakkasta voi olla neljäkymmentä astetta, ja tuuli ujeltaa äkkijyrkkien kallioiden lomassa. Maisema näyttää elämälle vihamieliseltä, mutta rinteellä liikkuu lauma villavia, puhtaanvalkoisia eläimiä. Niiden lihaksikas olemus ja pienet, mustat sarvet kertovat, että ne eivät ole pahasti eksyneitä lampaita vaan luonnonvaraisia lumivuohia oikeassa elementissään.
Kesäksi lumivuohet nousevat vieläkin ylemmäs. Nuoren kilin elämä alkaakin melkein mahdottomalta tuntuvasta haasteesta. Sen on käveltävä jo varhain pois pystysuorien jyrkänteiden ympäröimältä kalliohyllyltä, missä se syntyi. Emo opastaa ja tukee pienokaista, mutta kantaa se ei sitä voi. Poikasia syntyy kielekkeelle yleensä yksi, mutta myös kaksosia ja harvemmin jopa kolmosia esiintyy.
Julmalta tuntuvalle synnyinpaikan valinnalle on hyvä syy. Täällä haavoittuvassa tilassa oleva emo ja avuton kili ovat parhaassa mahdollisessa turvassa puumalta, joka on lumivuohien tärkein saalistaja.
Edes ketterä kissapeto ei pääse seuraamaan vuohta näihin maisemiin.
Lumivuohiemojen käyttäytyminen heijastaa vuohien evoluution suurta tarinaa: sitä on ohjannut eläinten pakeneminen seuduille, jotka ovat liian ankaria ja vaikeakulkuisia muille eläimille.
Vuohi viihtyy ankarissa oloissa
Vuohieläinten ryhmään kuuluu vajaat 40 lajia, niiden joukossa kesyt vuohet ja lampaat. Kaikki luonnonvaraiset vuohieläimet elävät tavalla tai toisella epätavallisen ankarassa ympäristössä. Myskihärkä, joka nimestään huolimatta on vuohi, kukoistaa hyytävän kylmällä tundralla, persianlammas puolestaan Lähi-idän karuilla aavikoilla.
Suurin osa vuohieläimistä on kuitenkin vuoristojen asukkaita. Niitä tavataan Pyreneiltä ja Alpeilta aina Pohjois-Amerikan Kalliovuorille saakka. Koko vuohien kehityslinjan alkukodin arvellaan sijainneen Tiibetin ylängöllä.
Lumivuohen lähin sukulainen on hieman yllättäen eurooppalainen gemssi. Eivät ne silti järin läheisiä serkkuja ole. Dna-tutkimusten perusteella lumivuohen arvioidaan kehittyneen omaan suuntaansa 6–8 miljoonaa vuotta. Se on siis gemssille yhtä läheistä sukua kuin ihminen simpanssille.
Ketteryyden salaisuus on jaloissa
Ketteryyden salaisuus on lumivuohen jaloissa. Kukin jalka päättyy kapeaan sorkkaan, jonka ansiosta vuohi voi laskea koko painonsa vain muutaman senttimetrin levyiselle ulkonemalle. Sorkan puoliskot leviävät tarvittaessa, ja niiden alapinnalla on pehmeä antura, joka estää liukastelun. Sorkan takana sijaitsevat parilliset pikkuvarpaat eli kyntiset antavat lisää tukea ja tarttumapintaa.
Lumivuohen ruumiinrakenne vaikuttaa ensisilmäyksellä pönäkältä ja vähän kömpelöltäkin, mutta paksun turkkinsa alla eläin on silkkaa lihasta. Voimakkaat lihakset auttavat vuohta huikeissa kiipeilysuorituksissa. Kaikki vuohieläimet osaavat kiivetä, mutta lumivuohi on kehittänyt taidon äärimmilleen.
Syksyllä lumivuohet kasvattavat paksun talviturkin, jonka valkoiset karvat ovat onttoja samaan tapaan kuin poron ja jääkarhun turkin. Siksi ne kestävät jopa 45 asteen pakkasta. Näitä eläimiä tavataankin jopa viiden kilometrin korkeudella.
Kiitos luotaantyöntävän elinympäristön, lumivuohi on pysynyt myös melko hyvässä turvassa ihmisiltä. Vaikka joidenkin lumivuohipopulaatioiden tiedetään pienenevän, kaiken kaikkiaan lajin kanta on vakaa.
Juttu on julkaistu GEO-lehdessä 1/2020.
Lue myös:
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.
© Fokus Media Finland. Materiaalin kopioiminen muuhun kuin yksityiseen, ei-kaupalliseen käyttöön kielletty.
Aineiston käyttö uuden palvelun osana kielletty.
Fokus Media Finland Oy, Hämeentie 135, 00560 Helsinki, Y-tunnus 2618356-2