Pro­fes­so­ri Ma­ti­ja Strlič joh­taa Uni­ver­si­ty Col­le­ge Lon­do­nin kes­tä­vän kult­tuu­ri­pe­rin­nön lai­tos­ta. Hän tut­kii siel­lä men­nei­syy­den ha­ju­jäl­kiä.

Mikä tuok­suis­sa kieh­too?

”Ha­vait­sin, et­tä jot­kut kir­jas­ton­hoi­ta­jat hais­te­li­vat van­ho­ja kir­jo­ja mää­rit­tä­es­sään nii­den ikää. Kos­ka olen ke­mis­ti, ha­lu­sin ku­vail­la kir­jo­jen ha­jo­a­mis­ta ana­lyyt­ti­ses­ti pa­pe­rin ha­jun, siis sii­tä haih­tu­vien or­gaa­nis­ten yh­dis­tei­den avul­la. Tut­kim­me yli 70:tä pa­pe­ri­laa­tua. Etik­ka­hap­po teki no­pe­as­ti ha­jo­a­vien pa­pe­rei­den ha­jus­ta hap­pa­man. Toi­set pa­pe­rit taas tuok­sui­vat niis­sä muo­dos­tu­van va­nil­lii­nin vuok­si hy­vin ma­keil­ta”, Strlič sa­noo.

Hän us­koo, et­tä ha­vain­not pä­te­vät myös mui­hin esi­nei­siin. Tut­ki­mus­ryh­mä on ana­ly­soi­nut myös van­ho­ja muo­ve­ja ja ha­vain­nut, et­tä osa muo­vi­nu­keis­ta hai­see eti­kal­ta. Se on merk­ki no­pe­as­ta ha­jo­a­mi­ses­ta ja kor­ke­as­ta etik­ka­hap­po­pi­toi­suu­des­ta.

Mitä käy­tän­nön hyö­tyä tut­ki­muk­sis­ta on?

”Kon­ser­vaat­to­rit pys­ty­vät vai­nu­a­maan luo­kit­te­lum­me an­si­os­ta kon­ser­voin­tia kai­paa­vat te­ok­set. Ha­juil­la on mer­ki­tyk­sen­sä myös näyt­te­lyis­sä. Kir­jas­toon tai van­haan ra­ken­nuk­seen tu­li­ja odot­taa koh­taa­van­sa tiet­ty­jä tuok­su­ja. Jos nii­tä ei ole, jo­kin on vi­nos­sa. Se on myös mo­nien mu­se­oi­den on­gel­ma. Nii­den ste­rii­lis­tä il­ma­pii­ris­tä puut­tu­vat van­hat ha­jut.”

Men­nei­syy­den tuok­su­jen en­nal­lis­ta­mis­ta on­kin ko­keil­tu.

”Ko­kei­lim­me asi­aa Bir­ming­ha­min mu­se­os­sa. Useim­mat kä­vi­jöis­tä tun­nis­ti­vat tuok­sun, ja mo­net osa­si­vat ku­vail­la sitä upe­as­ti. Van­ho­jen ha­ju­jen hen­kiin he­rät­tä­mi­sek­si tar­vi­taan­kin oi­ke­an ke­mi­al­li­sen koos­tu­muk­sen li­säk­si ih­mis­ten hen­ki­lö­koh­tai­sia vai­ku­tel­mia ja muis­to­ja.”

Ma­ti­ja Strlič muis­tut­taa, et­tä tuok­su­mat­ka men­nei­syy­teen vei­si ai­ka­kau­des­ta riip­pu­mat­ta var­sin le­mu­a­vaan ym­pä­ris­töön.

”Hy­gie­nia on ni­mit­täin pa­ran­tu­nut huo­mat­ta­vas­ti vas­ta vii­meis­ten 150 vuo­den ai­ka­na. Sitä en­nen ka­dut löyh­kä­si­vät voi­mak­kaas­ti virt­sal­ta ja ulos­teil­ta.”

En­tä mikä tut­ki­jan omis­ta kir­jois­ta tuok­suu par­haal­ta?

”To­den­nä­köi­ses­ti iso­äi­ti­ni keit­to­kir­ja. Se ei to­sin re­hel­li­ses­ti sa­not­tu­na joh­du pa­pe­ris­ta vaan sii­tä, et­tä olen ai­na ar­vos­ta­nut hä­nen keit­to­tai­to­aan. Muis­tot kun ovat tär­keä osa tuok­su­e­lä­mys­tä.”

Jut­tu on jul­kais­tu GEOn nu­me­ros­sa 11-12/2017.

Lue myös:

Mik­si ru­not kos­ket­ta­vat?

Mik­si Stra­di­va­rius soi niin kau­niis­ti?