”On mah­do­ton­ta ol­la epäi­le­mät­tä tä­män eläi­men ai­tout­ta”, kir­joit­ti luon­non­tie­tei­li­jä Ge­or­ge Shaw en­sim­mäi­ses­tä Eng­lan­tiin saa­pu­nees­ta ve­si­nok­ka­e­läi­men na­has­ta vuon­na 1799.

Brit­ti­luon­non­tie­tei­li­jöil­le vir­ta­si siir­to­mais­ta toi­nen tois­taan ek­soot­ti­sem­pia luon­non­tie­teel­li­siä näyt­tei­tä, mut­ta tämä Itä-Aust­ra­li­as­ta saa­pu­nut eläin oli eri­tyi­sen omi­tui­nen ta­paus. Luon­non­tie­tei­li­jät epäi­li­vät sen ole­van kii­na­lais­val­mis­tei­nen hui­jaus, ken­ties jyr­si­jän nah­ka om­mel­tu­na kiin­ni sor­san nok­kaan. He yrit­ti­vät jopa lei­ka­ta no­kan ir­ti löy­tääk­seen si­sään pii­lo­te­tut om­pe­leet.

Nii­tä ei kui­ten­kaan löy­ty­nyt. Tut­ki­jat jou­tui­vat vas­ta­ha­koi­ses­ti myön­tä­mään, et­tä ve­si­nok­ka­e­läin on kuin on­kin ole­mas­sa.

Ai­van oman­lais­taan ke­hi­tys­tä

Vii­mei­sen kah­den­sa­dan vuo­den ai­ka­na on käy­nyt il­mi, et­tä ve­si­nok­ka­e­läin on ih­meel­li­sem­pi eläin kuin Shaw ai­ka­lai­si­neen oli­si osan­nut ku­vi­tel­la­kaan. Se on mui­nai­sen ni­sä­käs­ryh­män eri­kois­laa­tui­nen myö­häi­nen vesa, joka on ke­hit­ty­nyt omaan suun­taan­sa di­no­sau­rus­ten ajal­ta saak­ka.

Jot­kut ve­si­nok­ka­e­läi­men piir­teet an­ta­vat vai­ku­tel­man, et­tä se oli ai­keis­sa ke­hit­tyä ma­te­li­jas­ta ni­säk­kääk­si, kun­nes luo­pui lei­kis­tä kes­ken kai­ken. Ve­si­nok­ka­e­läin aloit­taa elä­män­sä pie­nes­sä nah­ka­kuo­ri­ses­sa mu­nas­sa, joka muis­tut­taa lis­kon­mu­naa. Kuo­riu­dut­tu­aan se kui­ten­kin juo emon mai­toa. Mai­don se lat­kii kie­lel­lään emon tur­kis­ta, sil­lä nok­ka­eläi­mel­lä ei ole ni­siä.

Eläi­mel­lä on läm­pöi­nen turk­ki, mut­ta sen ruu­miin­läm­pö on kes­ki­mää­rin vain 32 as­tet­ta. Meil­lä ta­val­li­sil­la ni­säk­käil­lä noin ma­ta­la läm­pö tar­koit­tai­si jo va­ka­vaa hy­po­ter­mi­aa.

Ma­te­li­ja­mai­set piir­teen­sä ve­si­nok­ka­e­läin ja­kaa ai­noi­den elä­vien su­ku­lais­ten­sa, Aust­ra­li­an ja Uu­den-Gui­ne­an met­sis­sä mön­ki­vien nok­ka­sii­lien kans­sa.

Häm­mäs­tyt­tä­viä piir­tei­tä

Pelk­kä mui­nais­muis­to-sana ei rii­tä al­kuun­kaan ku­vaa­maan ve­si­nok­ka­e­läin­tä. Vuo­si­mil­joo­nien mit­taan sii­tä on ke­hit­ty­nyt ai­nut­laa­tui­nen ja me­nes­tyk­se­käs otus.

Epä­ta­val­lis­ta kyl­lä, ve­si­nok­ka­e­läin on me­net­tä­nyt kaik­ki ham­paan­sa. Poi­ka­se­na sil­lä on leu­ois­saan muu­ta­ma pie­ni pos­ki­ham­mas. Ne pu­to­a­vat sa­moi­hin ai­koi­hin kun nuo­ri eläin jät­tää emon pe­sä­ko­lon. Ham­pai­den ti­lal­la sil­lä on ke­ra­ti­ni­soi­tu­nut, ku­mi­mai­nen nok­ka, joka muis­tut­taa ko­vas­ti sor­sa­lin­tu­jen nok­kaa.

Ra­vin­nok­seen ve­si­nok­ka­e­läin su­kel­taa ra­pu­ja, ma­to­ja ja mui­ta pik­ku­e­läi­miä ko­ti­jo­ken­sa poh­jas­ta. Su­kel­luk­sen ajak­si se sul­kee sie­rai­men­sa, sil­män­sä ja kor­van­sa. He­rää ky­sy­mys, kuin­ka ih­mees­sä se löy­tää mi­tään?

Vas­taus löy­tyy no­kas­ta. No­kan pin­nan herk­kää tun­toa täy­den­tää ni­säk­käi­den kes­kuu­des­sa ani har­vi­nai­nen säh­kö­ais­ti. Sen avul­la nok­ka­e­läin ais­tii saa­lis­eläin­ten­sä li­has­ten hei­kot säh­kö­sy­käyk­set. Sitä ei noin vain pa­e­ta­kaan!

Peh­me­än ja hy­myi­le­vän ul­ko­muo­don ta­ka­na ve­si­nok­ka­e­läin on­kin tais­te­li­ja. Se on sel­vin­nyt jouk­ko­su­ku­puu­tois­ta ja il­mas­ton­muu­tok­sis­ta, tur­kis­met­säs­tyk­ses­tä ja jo­kien saas­tu­mi­ses­ta. Uha­na­lai­suus­luo­ki­tuk­ses­sa se kuu­luu sil­mäl­lä­pi­det­tä­vien la­jien jouk­koon, mut­ta toi­sin kuin moni muu aust­ra­li­a­lai­nen laji, ve­si­nok­ka­e­läin ei ole vä­lit­tö­mäs­sä vaa­ras­sa. Jos se vain jä­te­tään rau­haan, se pu­li­koi Aust­ra­li­an jois­sa tu­le­vien­kin su­ku­pol­vien ilo­na.

Jut­tu on jul­kais­tu GEO-leh­des­sä 9/2018.

Lue myös:

Pa­na­man ui­vat lais­ki­ai­set

Oma koti kul­lan kal­lis – eläi­mel­le­kin