Ulkoisten korvien puuttuminen korostaa vesinokkaeläimen epätavallista ulkomuotoa. Korva-aukko näkyy heti silmän takana.
D. Parer & E. Parer Cook / Minden Pictures
Maija Karala
”On mahdotonta olla epäilemättä tämän eläimen aitoutta”, kirjoitti luonnontieteilijä George Shaw ensimmäisestä Englantiin saapuneesta vesinokkaeläimen nahasta vuonna 1799.
Brittiluonnontieteilijöille virtasi siirtomaista toinen toistaan eksoottisempia luonnontieteellisiä näytteitä, mutta tämä Itä-Australiasta saapunut eläin oli erityisen omituinen tapaus. Luonnontieteilijät epäilivät sen olevan kiinalaisvalmisteinen huijaus, kenties jyrsijän nahka ommeltuna kiinni sorsan nokkaan. He yrittivät jopa leikata nokan irti löytääkseen sisään piilotetut ompeleet.
Niitä ei kuitenkaan löytynyt. Tutkijat joutuivat vastahakoisesti myöntämään, että vesinokkaeläin on kuin onkin olemassa.
Aivan omanlaistaan kehitystä
Viimeisen kahdensadan vuoden aikana on käynyt ilmi, että vesinokkaeläin on ihmeellisempi eläin kuin Shaw aikalaisineen olisi osannut kuvitellakaan. Se on muinaisen nisäkäsryhmän erikoislaatuinen myöhäinen vesa, joka on kehittynyt omaan suuntaansa dinosaurusten ajalta saakka.
Jotkut vesinokkaeläimen piirteet antavat vaikutelman, että se oli aikeissa kehittyä matelijasta nisäkkääksi, kunnes luopui leikistä kesken kaiken. Vesinokkaeläin aloittaa elämänsä pienessä nahkakuorisessa munassa, joka muistuttaa liskonmunaa. Kuoriuduttuaan se kuitenkin juo emon maitoa. Maidon se latkii kielellään emon turkista, sillä nokkaeläimellä ei ole nisiä.
Eläimellä on lämpöinen turkki, mutta sen ruumiinlämpö on keskimäärin vain 32 astetta. Meillä tavallisilla nisäkkäillä noin matala lämpö tarkoittaisi jo vakavaa hypotermiaa.
Matelijamaiset piirteensä vesinokkaeläin jakaa ainoiden elävien sukulaistensa, Australian ja Uuden-Guinean metsissä mönkivien nokkasiilien kanssa.
Hämmästyttäviä piirteitä
Pelkkä muinaismuisto-sana ei riitä alkuunkaan kuvaamaan vesinokkaeläintä. Vuosimiljoonien mittaan siitä on kehittynyt ainutlaatuinen ja menestyksekäs otus.
Epätavallista kyllä, vesinokkaeläin on menettänyt kaikki hampaansa. Poikasena sillä on leuoissaan muutama pieni poskihammas. Ne putoavat samoihin aikoihin kun nuori eläin jättää emon pesäkolon. Hampaiden tilalla sillä on keratinisoitunut, kumimainen nokka, joka muistuttaa kovasti sorsalintujen nokkaa.
Ravinnokseen vesinokkaeläin sukeltaa rapuja, matoja ja muita pikkueläimiä kotijokensa pohjasta. Sukelluksen ajaksi se sulkee sieraimensa, silmänsä ja korvansa. Herää kysymys, kuinka ihmeessä se löytää mitään?
Vastaus löytyy nokasta. Nokan pinnan herkkää tuntoa täydentää nisäkkäiden keskuudessa ani harvinainen sähköaisti. Sen avulla nokkaeläin aistii saaliseläintensä lihasten heikot sähkösykäykset. Sitä ei noin vain paetakaan!
Pehmeän ja hymyilevän ulkomuodon takana vesinokkaeläin onkin taistelija. Se on selvinnyt joukkosukupuutoista ja ilmastonmuutoksista, turkismetsästyksestä ja jokien saastumisesta. Uhanalaisuusluokituksessa se kuuluu silmälläpidettävien lajien joukkoon, mutta toisin kuin moni muu australialainen laji, vesinokkaeläin ei ole välittömässä vaarassa. Jos se vain jätetään rauhaan, se pulikoi Australian joissa tulevienkin sukupolvien ilona.
Juttu on julkaistu GEO-lehdessä 9/2018.
Lue myös:
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.
© Fokus Media Finland. Materiaalin kopioiminen muuhun kuin yksityiseen, ei-kaupalliseen käyttöön kielletty.
Aineiston käyttö uuden palvelun osana kielletty.
Fokus Media Finland Oy, Hämeentie 135, 00560 Helsinki, Y-tunnus 2618356-2