Yön pi­meys las­keu­tuu kirk­kaa­na mar­ras­kuun il­ta­na Ari­zo­nan aa­vi­kon yl­le, ja Jack New­ton is­tuu nel­jän päi­väl­lis­vie­raan­sa kans­sa ruo­ka­pöy­däs­sä. Hän lu­si­koi jää­te­lön­sä lop­puun, kää­rii lau­ta­sen­sa al­la ol­leen tab­le­tin rul­lal­le ja pyö­rit­te­lee tyh­jää juo­ma­la­sia kä­sis­sään. Kun ku­kaan ei vie­lä­kään lii­kah­da, hän nou­see pöy­däs­tä ja sa­noo: ”Mi­nun on aloi­tet­ta­va mit­tauk­se­ni”.

New­ton ai­koo ot­taa sa­ma­na yö­nä tai­vaas­ta 300 ku­vaa ja et­siä niis­tä su­per­no­via eli rä­jäh­tä­viä täh­tiä. Hän­tä pi­de­tään har­ras­ta­ja­pii­reis­sä yh­des­sä nel­jän yh­teis­työ­kump­pa­nin­sa kans­sa maa­il­man me­nes­tyk­sek­käim­pä­nä su­per­no­vien löy­tä­jä­nä.

New­ton pai­naa pää­hän­sä lip­pik­sen, jon­ka li­pas­sa on kak­si pu­nais­ta le­diä, ja ka­pu­aa ob­ser­va­to­ri­oon­sa joh­ta­vat 14 por­ras­ta. Hän avaa tie­to­ko­nees­taan oh­jel­man, jol­la hän pys­tyy kau­ko-oh­jaa­maan kol­mea te­les­koop­pi­aan, ja klik­kaa käyn­nis­tys­nap­pu­laa. Yk­si lait­teis­ta aset­tuu su­ris­ten ase­miin.

New­to­nin talo si­jait­see laa­jal­la ta­san­gol­la, jol­la kas­vaa kui­vaa hei­nik­koa ja kak­tuk­sia ja jol­la viih­ty­vät täh­tien tii­rai­li­joi­den li­säk­si lä­hin­nä kalk­ka­ro­käär­meet. Ta­lol­ta läh­tee so­ra­tie, joka ka­to­aa muu­ta­man met­rin pääs­sä sank­kaan pi­mey­teen. Tie yh­dis­tää toi­siin­sa pa­ri­kym­men­tä yk­si­ker­rok­sis­ta ta­loa, jois­ta useim­mis­sa on oma ob­ser­va­to­rio. Ta­lot si­jait­se­vat niin kau­ka­na toi­sis­taan, et­tä asuk­kaat vie­rai­le­vat toi­sen­sa luo­na yleen­sä au­tol­la. Taa­ja­man nimi on Sky Vil­la­ge, Tai­vas­ky­lä, ja Jack New­ton on yk­si sen pe­rus­ta­jis­ta.

Pa­koon va­lo­saas­tet­ta

Nel­jä vii­des­tä poh­joi­sa­me­rik­ka­lai­ses­ta asuu pai­kas­sa, jos­sa ei pys­ty nä­ke­mään Lin­nun­ra­taa, kos­ka kei­no­va­lo va­lai­see tai­vas­ta lii­kaa. Joka vuo­si kau­pun­kien ja ky­lien va­lo­ke­hät laa­je­ne­vat niin Ame­ri­kas­sa kuin Eu­roo­pas­sa­kin.

Il­man kei­no­va­loa ny­kyi­nen elä­mäm­me oli­si mah­do­ton­ta, mut­ta täh­ti­tie­tei­li­jät se te­kee toi­met­to­mik­si. Jos voi näh­dä vain kirk­kaim­mat tai­vaan­kap­pa­leet, ku­ten Ve­nuk­sen, Ju­pi­te­rin, Si­riuk­sen ja Al­fa Cen­tau­rin, ei pys­ty enää te­ke­mään löy­tö­jä.

Kun ka­na­da­lai­nen Jack New­ton vuo­si­tu­han­nen alus­sa et­si täy­del­lis­tä paik­kaa täh­tien tark­kai­luun, hän aset­ti sil­le kol­me eh­toa: öi­sin piti ol­la pi­me­ää ja tal­vi­sin läm­min­tä, ja tont­ti­maa­ta piti ol­la myy­tä­vä­nä riit­tä­väs­ti.

New­ton ei suin­kaan ha­lun­nut asua aa­vi­kol­la yk­si­nään. Hä­nen mie­les­sään siin­si täh­ti­tie­tei­li­jöi­den kylä, jon­ka asuk­kaat luo­pui­si­vat va­paa­eh­toi­ses­ti ul­ko­va­lois­ta ja ajai­si­vat yöl­lä au­tol­laan pel­kin park­ki­va­loin. He lai­nai­si­vat toi­sil­leen työ­ka­lu­ja ja aloit­tai­si­vat il­lal­lis­kut­sut jo vii­del­tä, jot­ta jäl­ki­ruo­ka oli­si syö­ty au­rin­gon­las­kuun men­nes­sä.

Ari­zo­nan Tuc­so­nis­sa jär­jes­tet­tiin tal­vel­la 2001 täh­ti­har­ras­ta­jien ko­kous. Kun New­ton oli pa­laa­mas­sa siel­tä ko­tiin, hän kat­se­li len­to­ko­nees­ta pal­jol­ti asu­ma­ton­ta osa­val­ti­o­ta. Sil­loin hän oi­val­si, et­tä hä­nen et­si­män­sä paik­ka löy­tyi­si jos­tain hä­nen ala­puo­lel­taan.

Ko­tiin pääs­ty­ään hän la­ta­si in­ter­ne­tis­tä va­lo­saas­te­kar­tan, jos­sa Poh­jois-Ame­ri­kan kau­pun­git le­vit­täy­ty­vät pi­mey­teen kirk­kai­na läis­ki­nä. Hän tut­ki, mi­hin läis­kien vä­liin jää­vis­tä pi­meis­tä seu­duis­ta pää­si­si au­tol­la. Täl­löin hä­nen sil­miin­sä osui Chi­ri­ca­hua-ni­mi­nen vuo­ris­to.

Vuor­ten juu­rel­la oli pie­ni kylä ni­mel­tä Por­tal. New­ton sai tie­tää, et­tä lä­his­töl­lä oli maa­ta myy­tä­vä­nä. Hän palk­ka­si ra­ken­nus­fir­man asen­ta­maan au­ti­o­maa­han ve­si­joh­dot, pu­he­lin­lin­jan ja no­pe­an in­ter­ne­tyh­tey­den. Yri­tys ra­ken­si tiet ja an­toi niil­le sel­lai­sia ni­miä kuin South Mil­ky Way ja South Star­light Drive. New­ton mark­ki­noi ky­lään­sä täh­ti­har­ras­ta­jien ko­kouk­sis­sa ja juh­lis­sa ja ke­rä­si kiin­nos­tu­neis­ta ni­mi­lis­taa. Kun lupa-asi­at oli­vat kun­nos­sa, hän soit­ti lis­tan läpi. Kaik­ki 33 tont­tia kä­vi­vät kau­pak­si yh­des­sä vii­kon­lo­pus­sa.

Su­per­no­van met­säs­tys

Su­per­no­va­rä­jäh­dys al­kaa, kun täh­den polt­to­ai­ne käy vä­hiin. Täh­den kes­kus­tan ko­vas­sa pai­nees­sa ja kuu­muu­des­sa vety-yti­met yh­ty­vät he­liu­mik­si, mut­ta vä­hi­tel­len vety hu­pe­nee. Ras­kai­den, yli kah­dek­san Au­rin­gon mas­sais­ten täh­tien si­suk­sis­sa he­lium al­kaa täl­löin kiih­ty­vään tah­tiin fuu­si­oi­tua yhä pai­na­vam­mik­si al­ku­ai­neik­si. Lop­pu­tuo­te on pää­a­si­as­sa rau­taa. Vii­mei­set fuu­si­o­re­ak­ti­ot ete­ne­vät yhä kiih­ke­äm­min ja ovat ohi päi­väs­sä.

Sit­ten käyn­nis­tyy kos­mi­nen näy­tel­mä.

Täh­den si­sus jääh­tyy, ja sa­mal­la pai­ne hel­lit­tää. Täh­den ydin lu­his­tuu, ja sen ul­ko­ker­rok­set sin­kou­tu­vat pai­no­voi­man kiih­dyt­tä­mi­nä koh­ti ydin­tä. Lu­his­tu­mi­ses­sa va­pau­tuu val­ta­vas­ti ener­gi­aa, joka le­vi­ää ym­pä­ris­töön osit­tain sä­tei­ly­nä, osit­tain pai­ne­aal­to­na ja raas­taa täh­den ul­ko­kuo­ren mu­kaan­sa. Täh­ti rä­jäh­tää ja lois­taa muu­ta­man päi­vän kirk­kaam­min kuin koko ko­ti­ga­lak­sin­sa.

Kil­pa­juok­su löy­döis­tä

Tus­kin mil­lään muul­la tie­tee­na­lal­la har­ras­te­li­jat ovat teh­neet yh­tä pal­jon mul­lis­ta­via ha­vain­to­ja kuin täh­ti­tie­tees­sä.

Ih­mi­nen piti vuo­si­sa­to­ja Maa­ta ju­ma­lal­li­sen jär­jes­tyk­sen kes­kuk­se­na. Kau­ko­put­ken kek­si­mi­nen 1600-lu­vun alus­sa ky­see­na­lais­ti ih­mi­sen ase­man kos­mok­ses­sa ai­van uu­del­la ta­val­la.

Työs­ken­nel­les­sään Ita­li­an Pa­do­vas­sa yli­o­pis­ton ma­te­ma­tii­kan opet­ta­ja­na Ga­li­leo Ga­li­lei suun­ta­si uu­den inst­ru­men­tin Ju­pi­te­riin ja löy­si sen lä­het­ty­vil­tä nel­jä uut­ta ”täh­teä”. Ne il­mes­tyi­vät ja ka­to­si­vat nä­ky­vis­tä jak­sol­li­ses­ti, mis­tä Ga­li­lei päät­te­li nii­den ole­van Ju­pi­te­ria kier­tä­viä kui­ta. Tämä ei so­pi­nut maa­kes­kei­seen maa­il­man­ku­vaan.

Ha­vain­to­jen pe­rus­teel­la Ga­li­lei pää­tyi tu­ke­maan Ni­ko­laus Ko­per­ni­kuk­sen nä­ke­mys­tä, jon­ka mu­kaan maa­pal­lo kier­tää Au­rin­koa ei­kä päin­vas­toin. Tä­män jäl­keen Maa oli au­rin­ko­kun­nas­sa enää yk­si pla­neet­ta mui­den jou­kos­sa.

Seu­raa­vi­na vuo­si­sa­toi­na sekä tut­ki­jat et­tä har­ras­ta­jat ra­ken­si­vat toi­nen tois­taan suu­rem­pia te­les­koop­pe­ja. Niin­pä vuon­na 1781 eräs muu­sik­ko löy­si uu­den pla­nee­tan, Ura­nuk­sen, ja muu­an ap­teek­ka­ri ha­vait­si Au­rin­gon pin­nal­la nä­ky­vien pilk­ku­jen mää­ris­sä syk­le­jä, joi­den pe­rus­teel­la pilk­ku­jen esiin­ty­mis­tä saat­toi en­nus­taa.

Ny­ky­a­jan täh­ti­tie­de on en­nen muu­ta am­mat­ti­lais­ten tem­mel­lys­kent­tä. Val­ta­vat tut­ki­mu­syh­tei­söt ra­ken­ta­vat niin tark­ko­ja lait­tei­ta, et­tä niil­lä voi erot­taa esi­mer­kik­si pie­nen­pie­niä hei­lah­te­lu­ja täh­tien etäi­syy­des­sä. Hei­lah­te­luis­ta tut­ki­jat ovat pää­tel­leet, et­tä näil­lä täh­dil­lä on kier­to­lai­si­na pla­neet­to­ja sa­maan ta­paan kuin Au­rin­gol­la. Au­rin­ko­kun­nas­ta on tul­lut vain yk­si pla­neet­ta­kun­ta mo­nis­ta.

Yk­si toi­ve jäl­jel­lä

Uu­den­kuun jäl­kei­se­nä aa­mu­na New­ton nou­see var­hain. Hän mai­nit­see kol­le­gan­sa säh­kö­pos­tis­ta, jon­ka ai­he­ken­täs­sä lu­kee ”Uu­si kil­pai­li­ja”. Vies­ti ker­too Cal­tec­hin eli Ca­li­for­nia Ins­ti­tu­te of Tech­no­lo­gyn täh­ti tie­tei­li­jöi­den asen­ta­neen 48-tuu­mai­seen (120 cm) te­les­koop­piin huip­pu­te­hok­kaan ka­me­ran. Sen on mää­rä al­kaa muu­ta­man kuu­kau­den ku­lut­tua et­siä tai­vaal­ta as­te­roi­de­ja, ko­meet­to­ja ja su­per­no­via.

Tie­dot­teen mu­kaan ka­me­ra pys­tyy kat­ta­maan koko poh­joi­sen täh­ti­tai­vaan kol­mes­sa yös­sä, vain vii­de­so­sas­sa sii­tä ajas­ta, joka Jack New­to­nil­ta tii­mei­neen ku­luu.

”Raa­kaa pe­liä”, hän to­te­aa. Hä­nen on täs­tä lä­hin ol­ta­va en­tis­tä­kin no­pe­am­pi ja nous­ta­va ylös vie­lä­kin ai­kai­sem­min.

New­ton ker­too, et­tä hä­nel­lä on elä­mäs­sään vie­lä yk­si suu­ri toi­ve. Hä­nel­lä on ikää kol­me nel­jän­nes­vuo­si­sa­taa, ja hän te­kee lä­hes päi­vit­täin kol­men ki­lo­met­rin kä­ve­ly­len­kin. Hä­nen sil­mis­sään on vi­her­kai­hi, mut­ta muu­ten hän on ter­ve. Har­ras­ta­ja­täh­ti­tie­tei­li­jä­nä hän on saa­vut­ta­nut mel­kein kai­ken, mitä toi­voa voi. Hän on yh­des­sä yh­teis­työ­kump­pa­nien­sa kans­sa löy­tä­nyt 199 su­per­no­vaa, saa­nut pät­kän Hub­b­le-ava­ruus­te­les­koo­pin ra­jal­li­ses­ta mit­tau­sa­jas­ta ja hä­nen mu­kaan­sa on ni­met­ty as­te­roi­di. Sen nimi on Jac­kA­li­ce. Ali­ce on hä­nen vai­mon­sa, joka on edel­leen hä­nen rin­nal­laan.

New­ton tah­toi­si vie­lä löy­tää ko­mee­tan, joka sit­ten eh­kä myös kan­tai­si hä­nen ni­me­ään. Mut­ta en­nen kaik­kea hän toi­voo, et­tei hän eh­di kuol­la en­nen kuin on pääs­ty var­muu­teen sii­tä, et­tä me ih­mi­set em­me ole yk­sin ava­ruu­den ää­ret­tö­myy­des­sä.  

Jut­tu on jul­kais­tu ko­ko­nai­suu­des­saan GEO-leh­des­sä 2/2019.

Lue myös:

Tun­net­ko fy­sii­kan häi­ri­kön?

Mil­lai­nen ava­ruus­ro­mu on vaa­ral­li­sin­ta?