Orans­se­ja kar­va­pal­lo­ja, kau­his­tu­nei­ta ja ali­ra­vit­tu­ja. Sel­lai­sia ovat uu­det tu­lok­kaat täs­sä or­po­ko­dis­sa. Hoi­ta­jat ja eläin­lää­kä­rit tes­taa­vat oran­ki­lap­sen tau­tien va­ral­ta, ma­dot­ta­vat, lää­kit­se­vät, kun­tout­ta­vat, hoi­vaa­vat ja loh­dut­ta­vat. Työ kes­tää pit­kään, sil­lä or­voik­si jää­neet oran­git tar­vit­se­vat si­jai­säi­te­jä ja opet­ta­jia vuo­sien ajan.

In­do­ne­si­aan kuu­lu­vas­sa Bor­ne­on Kes­ki-Ka­li­man­ta­nis­sa si­jait­se­va Oran­gu­tan Care Cen­ter and Qu­a­ran­ti­ne (OC­CQ) on ol­lut toi­min­nas­sa kak­si­kym­men­tä vuot­ta. Se pe­las­taa nuo­ria oran­ke­ja, jois­ta suu­rin osa on ta­ka­va­ri­koi­tu ek­soot­tis­ten lem­mik­kien sa­la­kul­jet­ta­jil­ta tai pai­kal­li­sil­ta asuk­kail­ta. Oran­gin­poi­ka­set pää­ty­vät lem­mi­keik­si useim­mi­ten sik­si, et­tä nii­den emo on har­hail­lut vil­jel­mil­le ja am­mut­tu tu­ho­lai­se­na.

Vaik­ka oran­ki on In­do­ne­si­as­sa rau­hoi­tet­tu, la­kia val­vo­taan hei­kos­ti. Ky­se­ly­jen mu­kaan yli nel­jän­nes in­do­ne­si­a­lai­sis­ta ei edes tie­dä, et­tä näi­den eläin­ten tap­pa­mi­nen tai van­git­se­mi­nen on ri­kos.

Ih­mi­set ovat usein val­mii­ta luo­pu­maan lait­to­mis­ta lem­mi­keis­tään, kun ne ohit­ta­vat vau­vai­än ja käy­vät han­ka­lik­si hoi­do­keik­si. Se on­kin oran­kien kan­nal­ta yh­des­tois­ta het­ki. Niis­tä ani har­va sel­vi­äi­si ai­kui­sek­si osaa­mat­to­mas­sa hoi­dos­sa.

Vuo­sien mit­tai­nen työ

Hen­ki­lö­kun­nal­la on edes­sään val­ta­va urak­ka, kun he yrit­tä­vät täyt­tää emon me­ne­tyk­sen jät­tä­män au­kon oran­gin­poi­kas­ten elä­mäs­sä, pi­tää eläi­met ter­vei­nä ja on­nel­li­si­na ja val­men­taa ne lo­pul­ta pa­laa­maan luon­toon. Sitä ei voi kii­reh­tiä. Luon­nos­sa oran­git it­se­näis­ty­vät vas­ta 8–9 vuo­den iäs­sä.

Oran­kie­mo opet­taa jäl­ke­läi­sel­leen kaik­ki elä­mäs­sä tar­peel­li­set tai­dot, ei­kä se ole mi­kään vaa­ti­ma­ton op­pi­mää­rä. Oran­kien ruo­ka­lis­tal­la on las­ket­tu ole­van yli 400 eri koh­det­ta vil­li­vii­ku­nois­ta hu­na­jaan ja pui­den kaar­naan. Poi­ka­sen täy­tyy op­pia erot­ta­maan toi­sis­taan myr­kyl­li­set ja vaa­rat­to­mat la­jit. Li­säk­si on opit­ta­va käyt­tä­mään työ­ka­lu­ja: suu­ria leh­tiä sa­teen­var­jo­na, pie­nem­piä leh­tiä pa­ta­lap­pu­na piik­kis­ten he­del­mien pi­te­lyyn ja ves­sa­pa­pe­ri­na, leh­te­viä ok­sia me­hi­läis­ten läis­ki­mi­seen hu­na­ja­var­kais­sa käy­tä­es­sä. OC­CQ:n työn­te­ki­jöi­den on ope­tet­ta­va hoi­do­keil­leen niin pal­jon tai­to­ja kuin mah­dol­lis­ta.

Vuo­sien työ yh­den oran­gin pe­las­ta­mi­sek­si kuu­los­taa suu­rel­ta vai­val­ta, mut­ta ää­rim­mäi­sen uha­na­lai­sen la­jin jo­kai­nen yk­si­lö on ar­vo­kas. Jos pe­las­tet­tu oran­ki lo­pul­ta li­sään­tyy luon­nos­sa, se on kai­ken vai­van ja mur­heen ar­vois­ta.

Kes­kus on jat­ku­vas­ti ää­ri­ään myö­ten täyn­nä oran­ki­lap­sia. Tur­val­li­sia met­siä ai­kui­sik­si kas­va­nei­den oran­kien va­paut­ta­mi­seen on sen si­jaan yhä vä­hem­män. Sa­de­met­sät hä­vi­ä­vät ja pirs­ta­loi­tu­vat pal­mu­öl­jyp­lan­taa­sien, met­sä­pa­lo­jen ja lait­to­mien hak­kui­den vuok­si. Mo­nin pai­koin oran­ke­ja ei voi­da va­paut­taa, kos­ka pai­kal­li­set am­pui­si­vat ne. Kaik­kien oran­kien tu­le­vai­suus on hius­kar­van va­ras­sa.

On­nek­si oran­ki­lap­set ei­vät tie­dä mi­tään la­jia uh­kaa­vis­ta mur­heis­ta. Ne elä­vät ryh­mis­sä ikä­to­ve­rien­sa kans­sa, leik­ki­vät ja ret­kei­le­vät vuo­ro­päi­vin lä­hei­seen sa­de­met­sään.

Si­säl­lä or­po­ko­dis­sa hoi­ta­jat ja va­paa­eh­toi­set te­ke­vät kaik­ken­sa, jot­ta sen asuk­kail­la oli­si riit­tä­miin vi­rik­kei­tä, äly­nys­ty­röi­tä ke­hit­tä­vää te­ke­mis­tä ja tie­ten­kin hel­lyyt­tä ja lä­hei­syyt­tä. Sitä il­man oran­gin­poi­ka­nen ei me­nes­ty yh­tään enem­pää kuin ih­mis­lap­si­kaan.  

Jut­tu on jul­kais­tu GEO-leh­des­sä 3/2018.

Lue myös:

Va­ras­te­le­vat pa­vi­aa­nit

Eläin­maa­il­man ou­dot ate­ri­at