Teenkerääjille maksetaan poimittujen kilojen mukaan. Työssä tarvitaan kokemusta ja sorminäppäryyttä, sillä lehdet valitaan sen mukaan, millaista teetä ostaja haluaa kulloinkin valmistaa. Kuva on Sichuanin maakunnasta.
Tuul ja Bruno Morandi
Nadège Monschau
Auringonsäteet lävistävät Mengding Shania ympäröivät pilvet Sichuanin sumuisilla vuorilla. Tänä maaliskuisena päivänä 1 456 metrin korkeuteen vuoren rinteelle on levitetty punainen matto. Yhdeksän sahraminvärisiin ja hehkuvanpunaisiin kaapuihin pukeutunutta buddhalaispappia lausuu hiljaa rukouksia pienten alttarien ääressä. Suitsukkeet tuoksuvat huumaavasti, ja rukouksia säestää kalan kuvilla koristeltujen pyöreiden mù yú -rumpujen, tamburiinien ja symbaalien hakkaava rytmi.
Äkkiä munkit järjestäytyvät jonoon ja astuvat juhlallisesti yksi kerrallaan sammaloituneen kivimuurin ympäröimään pikku puutarhaan. Rukouksia lausuen he kastelevat pyhällä vedellä seitsemää vaatimattoman näköistä kasvia. Ne ovat ensimmäiset ihmisen koskaan kasvattamat teepensaat.
Vanhoihin kivitauluihin kaiverrettujen tekstien mukaan pensaat istutti tänne 53 vuotta ennen ajanlaskun alkua erakkomunkki nimeltä Wu Lizhen.
Legenda kertoo, etteivät pensaat ole kahteentuhanteen vuoteen kasvaneet mutteivät myöskään kuihtuneet. Joka tapauksessa pensaiden lehdet ovat pyhiä, ja niiden sadosta on saanut kautta aikojen nauttia ainoastaan keisarillinen perhe.
Lounais-Kiinassa sijaitsevan Sichuanin asukkaat eivät enää muistele Wu Lizhenia hänen nimellään; hänestä puhutaan yksinkertaisesti ”teen isänä”. Tee on veden jälkeen maailman yleisin juoma, mutta ilman kiinalaisia sitä ei ehkä olisi keksitty.
Kaikki alkoi lähes viisituhatta vuotta sitten maan lounaisosissa, nykyisessä Yunnanin maakunnassa, jossa Camellia sinensis -teepensas kasvaa luonnonvaraisena. Taru kertoo, että vuonna 2737 eaa. keisari nimeltä Shennong loikoili suuren puun siimeksessä, kun tuulen kuljettama lehti leijaili hänen vesikuppiinsa. Äkkiä kulhossa oli aivan uudenväristä ja -makuista juomaa. Yksi siemaus riitti: tee eli mandariinikiinaksi cha oli syntynyt.
Vuosisatojen saatossa teenlehtiä alettiin käsitellä eri tavoin erilaisten teelaatujen ja aromien kehittämiseksi. Myös teenviljely, teen valmistusastiat ja nautiskelun taito eli koko teekulttuuri on kiinalaista perua.
Nykyään Kiina on maailman suurin teen tuottaja. Vuonna 2017 siellä tuotettiin 2 650 000 tonnia teetä, mikä on kaksi kertaa niin paljon kuin teen toiseksi suurimmassa tuottajamaassa Intiassa. Viljelysmaiden pinta-ala on vuodesta 2005 kaksinkertaistunut, ja myös hinnat ovat nousseet. Teen harrastajat ympäri maailmaa arvostavat suuresti tiettyjen alueiden tuotteita, eikä korkea hinta ole ongelma. Varsinkin teenviljelyn kehdot Yunnan ja Sichuan elävät nyt uutta kultakautta.
Arvokkain sato kerätään varhain
Mengding Shan, alue Mengdingvuoren liepeillä, kietoutuu uudelleen sumuvaippaan ikään kuin se yrittäisi kätkeä vuoren rinteillä aaltoilevat teeviljelmät katseilta. Näky on kuin vanhoista kiinalaisista maisema maalauksista, mukana siellä täällä poimijoita hattu päässä ja kontti selässä.
Sanotaan, että ”kaikki mikä kasvaa muualla Kiinassa, kasvaa myös Sichuanissa”. Camellian kannalta alueen pilvinen ja ympäri vuoden leuto ilmasto on niin otollinen, että teepensaat versovat melkein vuoden ympäri, helmi–maaliskuusta aina loka–marraskuulle.
Huhtikuun 5. päivä on tärkeä päivä niin itsenäisille kuin osuuskunniksi järjestäytyneille viljelijöille. Silloin vietetään qingmingiä eli ”puhtaan kirkkauden juhlaa”, jolloin kiinalaiset muistavat vainajiaan ja käyvät haudoilla.
Ennen tuota päivää kerätty sato on kaikkein arvokkainta. Tehtaat maksavat kevään ensi sadosta kiloa kohti niin paljon, että viljelijät ansaitsevat euroiksi muunnettuna vähintään viitisenkymppiä päivässä. Se on kaksi kertaa alueen pääkaupungissa Chengdussa ansaittu keskipalkka.
Kevään korjuukautena kukaan teeviljelmillä tai tehtaissa ei siis hellitä tahtia. Teentuottajat tietävät, että he saavat silloin kaupaksi kaiken mikä irti lähtee – nykyään kolme kertaa parempaan hintaan kuin vielä reilut kymmenen vuotta sitten.
Teetä jo neljännessä polvessa
Nelikymppinen Jian Guang Yong ahkeroi aamunkoitosta alkaen varastohallissa Jinhuan kylässä keskellä Mengding Shanin teeviljelmiä.
”Tuoreet teenlehdet on käsiteltävä muutaman tunnin sisällä siitä, kun ne on kerätty, muuten aromit karkaavat”, hän selittää.
”Jotta aikaa ei kulu turhaan kuljetuksiin, kaikki tehtaat sijaitsevat lähellä viljelmiä.”
Jian Guang Yong esittelee ylpeänä hankkimiaan koneita.
”Sukumme valmistaa chata jo neljännessä polvessa. Minä olen ensimmäinen, joka käyttää moderneja laitteita. Jotkin työvaiheet tehdään kuitenkin yhä käsin, ettei laatu kärsi.”
Juuri nyt hän valmistaa kahta pyhän vuoren kuuluisimmista teelajikkeista, joista hän saa ainakin 120 euroa kilolta. Toinen on kiharainen vihreä tee, ganlu eli ”pehmeä ruusunpunainen”, toinen huangya eli ”keltainen nuppu”. Se on hyvin harvinainen keltainen tee, jota jouduttiin 600–1900-luvuilla luovuttamaan pakkoverona keisarilliselle perheelle.
”Kaikilla ei ole varaa näihin teelaatuihin. Kalliiseen hintaan on kuitenkin syynsä: yhteen kiloon ganlua tarvitaan 140 000 teepensaan nuppua ja kymmeneen erilaiseen työvaiheeseen kuluu yhteensä noin neljäkymmentä työtuntia. Tavallinen vihreä tee valmistuu yhdessä työpäivässä”, sanoo Jian Guang Yong.
Entä huangya?
”Se vaatii 32 monimutkaista työvaihetta, mikä tarkoittaa kokonaista viikkoa työtä herkkien kärkilehtien parissa. Jos yksikin vaihe menee mönkään, tee ei ole kyllin tuoksuvaa eikä kirkasta ja se on pilalla.”
Jian Guang Yong ottaa hyppysellisen ”pehmeää ruusunpunaista” ja heittää teen isoon valmiiksi lämmitettyyn lasiin. Hän hengittää lasista nousevia höyrykiehkuroita ja kaataa lehtien päälle kiehuvaa vettä. Hän ottaa lasista siemauksen ja näyttää tyytyväiseltä.
”Ilman alun karvautta pehmeää jälkimakua ei osaisi yhtä lailla arvostaa. Se on meidän filosofiamme.”
Tuotteen ”korkeus” ratkaisee
Kello on neljä aamulla sumuisten vuorten juurella sijaitsevassa Mingshanin kaupungissa. Kymmenet teekauppiaat ovat jo tuoneet kolmenkymmenen kilon teelaatikkonsa kauppahalliin ja torkkuvat nyt odotellessaan ostajia.
Tänään suurin osa kaupan olevasta teestä on zhuyeqingiä, mikä tarkoittaa kirjaimellisesti ”bambunlehdenvihreää”. Vasta-alkaja ei näe eroa laatikoiden sisältöjen välillä: kaikki teenlehdet ovat litteitä ja suippokärkisiä, kuin kääpiökokoisia vihreitä papuja. Tukkukauppiaat tuntevat kuitenkin kauppatavaran paremmin. Yksi vilkaisu riittää tuomioon: samea väri, liian suuret tai eivät tarpeeksi pulleat nuput… Sitten on seuraavan laatikon vuoro.
Chengdusta kotoisin oleva ostaja viivyttelee paikalla. Hän hypistelee teenlehtiä, haistaa kourallista ja puraisee sitten yhtä. Teepensaan lehtiä ei suinkaan aina ole kuivattu ja haudutettu teeksi. Muinoin niitä pureskeltiin tuoreeltaan, koska niillä uskottiin olevan hyvää tekevä ja piristävä vaikutus. Sittemmin teenlehtiä syötiin pitkään keiton seassa sipuliin, kasviksiin, appelsiininkuoriin ja mausteisiin sekoitettuna. Juomana tee alkoi yleistyä vasta 200-luvulla.
Mingshanin kauppahallin hämärässä ostajat jatkavat teenlehtien tarkastelua. Tällä kertaa avuksi otetaan lasi. Osa chengdulaisen tukkukauppiaan havittelemista teenlehdistä pysyy ensin hievahtamatta vesilasin pohjalla, mutta sitten ne alkavat nousta viehkeästi takaisin pintaan. Juoma on kirkasta, lehdet ovat pulleita ja teestä nousee mieto yrttinen tuoksu. Kaupat on nyt käytännössä tehty.
Nostaakseen hintaa myyjä kehuu vielä vuolaasti tuotteensa ”korkeutta”. Mitä korkeammalla paikalla Camellia kasvaa, sitä laadukkaampaa sato on, ja sitä korkeampi hinta siitä maksetaan. Kasvupaikka, väri, tuoksu, maaperä, lajike ja vuosikerta: teestä puhutaan ällistyttävän samanlaisin termein kuin viineistä.
Kiinassa tehdään ero arkena käytetyn ”janojuomateen” ja laadukkaan nautiskeluteen välillä. Teenlehtiä kuluu henkeä kohden Kiinassa keskimäärin 1,5 kiloa vuodessa, kun Suomessa vastaava määrä on 0,3 kiloa.
Ulkomainen tee ei innosta Kiinassa
Ne harvat kiinalaiset, jotka ovat maistaneet ulkomaisia teelaatuja, eivät ole niistä järin innoissaan. Kiinaan tuotiin vuonna 2017 ulkomailla tuotettua teetä 29 000 tonnia. Hedelmämakuja ja keinotekoisia aromeja? Sokeria ja maitoa? Kerettiläisyyttä! Chan lehdet eivät tarvitse lisukkeita, tee on ehdottomasti nautittava sellaisenaan.
”Kiinalaiset teet eivät ole yksiulotteisia niin kuin eivät hyvät viinitkään. Maku kehittyy suussa vähitellen ja paljastaa yllättäviä sävyjä, ja teessä on aina jälkimaku”, kertoo Cai Quan Lin.
Viisikymppinen Cai Quan Lin on yksi Yunnanin arvostetuimmista teemestareista, vaikka hän ei nahkatakissaan ehkä vastaakaan stereotyyppistä kuvaa itämaisesta teentuntijasta. Hän on myös yksi kansallisista asiantuntijoista, joilla on kelpoisuus arvioida teelaatuja sokkona tehdyissä maistelutesteissä.
Viranomaiset ovat 1980-luvulta lähtien luetteloineet kaikki yhdeksäntoista teealueen tuottamat teelaadut. Siinä riittää työtä.
”Usein sanotaan, että Kiinassa on kymmenentuhatta erilaista teetä, mutta todellisuudessa niitä on mahdoton laskea”, myöntää Cai Quan Lin. ”Maistan itse uusia muunnoksia joka päivä, mutta en ehtisi käydä läpi niitä kaikkia, vaikka eläisin satavuotiaaksi.”
Ei-kiinalaiselle tehtävä olisi mahdoton. Kiina tuottaa vientiin vain pienen osan valtavasta ja säästää parhaat chansa sisämarkkinoille.
Noin kolmenkymmenen vuoden ajan joitakin hienoimmista teelaaduista on kuitenkin tuotu Eurooppaan. Niistä kuuluisin on yunnanilainen pu’er, yksi harvoista teelaaduista, joka paranee hyvän viinin tavoin vanhetessaan.
Menghain teetehdas perustettiin vuonna 1940 Menghain kaupunkiin Yunnanin maakunnan eteläkärkeen. Tehdas on nykyään kulttuuriperintökohde. Ennen sinne astumista on käytävä desinfioitavana ja vedettävä hiusverkko päähän. Myös valokuvaus on kielletty. Tuntuu kuin astuisi tuotantolaitoksen sijaan salaiseen laboratorioon.
Pu’er-kakkujen paino, 357 grammaa, on peräisin vanhasta painoyksiköstä. Dayi-merkin alla myytävät kakut suorastaan viedään käsistä. Osa vanhimmista teekakuista on niin kalliita, että samalla rahalla voisi ostaa asunnon. Kiinalaiset, hongkongilaiset ja taiwanilaiset superrikkaat maksavat kuitenkin mukisematta huippulaadusta.
Mitä vanhempaa, sitä arvokkaampaa
Pu’erin valmistus on silkkaa alkemiaa. Fermentoituun mustaan teehen käytetään eri alueilta kerättyjä ja erilaatuisia teenlehtiä, jotta makuelämys olisi vivahteikas. Teenlehdet käsitellään ensin samoin kuin vihreää teetä valmistettaessa: lehdet muun muassa nuudutetaan ja paahdetaan wokkipannulla. Sen jälkeen niitä kuitenkin vielä haudutetaan höyryssä ja ne puristetaan mekaanisella tai käsikäyttöisellä laitteella pyöreiksi litteiksi kakuiksi tai joskus tiiliskiven tai puolipallon muotoon.
Sitten alkaa luonnollinen ja erittäin hidas käymisprosessi. Kiinalaiset sanovat, että pu’er on kuin elämä, ajan hioma. Aluksi sen maku on karhea ja kitkerä, mutta iän myötä maku pehmenee, ja vuodet tuovat siihen uusia sävyjä.
”Tätä teetä ei valmisteta missään muualla. Alun perin sitä vietiin maailmalle hevosten selässä”, kertoo Cai Quan Lin.
Sichuanista ja Yunnanista lähti 600-luvulta aina toisen maailmansodan loppuun asti joka vuosi tuhansia hevoskaravaaneja kulkemaan Chamagudaoa, ’teen ja hevosten tietä’. Teereitti kulki vuorten välissä Pekingiin, mutta myös Tiibetiin, Nepaliin, Laosiin, Burmaan ja Vietnamiin. Perillä se vaihdettiin ratsuihin, vuotiin ja lääkeyrtteihin. Cha käärittiin bambunlehtiin, ja sitä kuljetettiin vuorilla monta kuukautta säässä kuin säässä, joten se oli saavuttuaan perille aivan eri tuote kuin lähtiessä.
”Pu’er-teetä voidaan juoda nuorenakin, mutta aromit voimistuvat luonnollisen kypsymisprosessin aikana. Kypsytys kestää vuosia, jopa vuosikymmeniä”, kertoo Zeng Xinsheng Menghain teetehtaalta.
”Kärsimättömiä varten keksittiin vuonna 1973 nopeutetun käymisen tekniikka, wodui.”
Prosessi on teoriassa yksinkertainen mutta käytännössä hankala: teenlehtiä fermentoidaan kuumassa ja kosteassa ilman että niiden annetaan mädäntyä. Tällaisen shu pu’erin eli kypsennetyn pu’erin valmistamiseen kuluu neljä kuukautta, kun sheng pu’er eli raaka pu’er valmistuu yhdessä kuukaudessa. Vaivannäkö kuitenkin kannattaa, sillä teollisesti fermentoidun pu’erin maku saattaa vetää vertoja neljäkymmentä vuotta kypsyneelle pu’erille.
”Mitä vanhempaa, sitä arvokkaampaa”, kuuluu kuitenkin pu’erin perussääntö. Sama pätee yllättäen myös tuoreisiin teenlehtiin. Jotkut yritykset, kuten vuonna 2013 Menghainin alueella perustettu Yulin, ovat erikoistuneet ikivanhojen teepensaiden lehdistä valmistettuun mustaan teehen.
Laobanzhangin kylän miljonäärit
Yunnanissa viisi prosenttia teepensaista on yhä luonnonvaraisia, ja niiden oksat kohoavat vuoristossa kamferi- ja kastanjapuiden lomassa korkealle kohti taivasta. Luonnonvaraisen teen poimiminen metsän siimeksessä on hauskaa puuhaa, ja siihen tarvitaan myös akrobatiaa: ylimpien oksien smaragdinvihreään kultaan pääsee käsiksi vain, jos uskaltaa kivuta kymmenen tai jopa viidentoista metrin korkeuteen. Täällä sammalrunkoisten puiden keskellä ollaan kaukana pengerretyistä teeviljelmistä ja mataliksi leikatuista pensaista, joista työvoiman on helppo kerätä lehdet.
”Mikään ei vedä vertoja ikivanhojen puiden luonnossa versoville lehtisilmuille”, vakuuttaa Tian Bin, yksi Yulinin johtajista.
Nämä Yunnanin kunnianarvoisat Camellia-pensaat kasvavat yleensä ylhäisessä yksinäisyydessään. Siellä täällä niitä on kuitenkin ryhmittynyt paljon samaan paikkaan. Sellainen paikka löytyy Laobanzhangin kylästä, jonne päästäkseen on ajettava kuusikymmentä kilometriä kuoppaista tietä Menghaista etelään.
Täällä 1 800 metrin korkeudessa elävät 120 perhekuntaa saivat ennen elinkeinonsa pienimuotoisesta maataloudesta ja karjanhoidosta sekä tietenkin maatilkuillaan kasvaneiden teenlehtien myynnistä.
Vuonna 2014 kaikki kuitenkin muuttui. Silloin asiantuntijat tulivat siihen tulokseen, että Laobanzhangin teepuut ovat satoja vuosia vanhoja. Kyläläisistä tuli saman tien miljonäärejä. Vuonna 2017 perheet ansaitsivat keskimäärin 1,5 miljoonaa juania eli 190 000 euroa vuodessa. Kylän asukkaat ovat ostaneet kakkosasuntoja ja hienoja autoja ja palkanneet maastopukuisia vartijoita, jotka vahtivat vihreää kultaa yötä päivää.
Laobanzhang on nykyään niin kuuluisa, että tee-entusiastit muualta Kiinasta tekevät sinne pyhiinvaellusmatkoja. Ensin kuljetaan riemukaarta muistuttavasta komeasta portista ja ohitetaan Bank of Chinan pankkikonttori, joka avattiin kylään pian asukkaiden vaurastuttua.
Lopulta saavutaan vanhimpien teepensaiden luo. Kolmea arvokkainta puuyksilöä suojaa säleaita, ja niille on annettu nimet Prinsessa, Kuningatar ja Kuningas. Kuningas on ryhmän nestori, sillä se on saavuttanut kunnioitettavan 800 vuoden iän. Sen lehtiä saadakseen tilaus on jätettävä vuotta aikaisemmin, ja teekilosta joutuu pulittamaan 80 000:ta euroa vastaavan summan. Tavallinen turisti joutuu tyytymään puuvanhuksen edessä otettuun selfieen.
Kiinassa teeseremonialle on käytännön syy
Rei’itetylle tarjottimelle on aseteltu teekupit, kannu ja muutama gramma pu’eria, ja vesipannu viheltää jo. Kaikki on valmista.
Ollaan Yunnanin pääkaupungissa Kunmingissa, ikuisen kevään kaupungissa. He Li on kutsunut kolme ystävätärtään teepuodin yhteyteen perustettuun teehuoneeseen viettämään aikaa ”teen nauttimisen taidon” eli gongfuchan parissa. Yksi naisista valmistaa juhlallisen näköisenä juomaa ilmavin kädenliikkein, toinen istuu meditaatioasennossa ja kolmas näppäilee sitraa muistuttavan guqinin kieliä.
He Li istuu kukallisessa tunikassaan suorana kuin keihäs ja lausuu oodia teelle. Aika pysähtyy. Teen valmistaja jatkaa rituaalia noudattaen tarkasti gongfuchan tuhatvuotisia perinteitä. He saavat odottaa vielä viisi minuuttia ennen kuin tee ”valuu kuin hyväily alas kurkusta”, kuten ystävykset sanovat.
”Kiinassa teeseremoniaa noudatetaan ennen kaikkea käytännön syistä. Tarkoituksena on saada aikaan paras mahdollinen lopputulos”, kertoo sichuanilainen teemestari Wang Zhan.
Hänellä on viisisataa teekannua käsittävä kokoelma, jonka vanhimmat yksilöt ovat yli kymmenentuhannen euron arvoisia.
”Japanilaiset käyttivät meidän perinnettämme esikuvanaan luodessaan oman teeseremoniansa, kuuluisan chanoyun, mutta he muuttivat sen hengelliseksi rituaaliksi, jossa noudatetaan hyvin tarkkoja sosiaalisia koodeja.”
Viimeisen kymmenen vuoden aikana eri puolille Kiinaa on perustettu kouluja, joissa opetetaan teetaitoja. Pelkästään Kunmingissa kouluja on kymmenkunta. Yksi niistä on Hongyi, jossa käy joka vuosi viikon pituisella kurssilla noin tuhat oppilasta. Kurssin hinta vaihtelee 600 eurosta 900 euroon.
1960- ja 1970-luvuilla gongfucha-perinne oli kuitenkin kulttuurivallankumouksen takia vaarassa kadota. Silloin koetettiin kitkeä Kiinasta ”neljä vanhanaikaisuutta”: vanhat tavat, vanhat perinteet, vanha ajattelu ja vanha kulttuuri.
”Totta kai silloinkin juotiin teetä, mutta teenvalmistukseen liittyvät rituaalit olivat kiellettyjä. Niitä pidettiin porvarillisina”, muistelee He Li, joka oli silloin vasta lapsi.
Saman tuomion saivat myös chaguan-teehuoneet. Tang-dynastian (618–907) aikana yleistyneet chaguanit olivat Maon aikaan epäilyttäviä myös siksi, että niissä tavattiin ihmisiä ja väiteltiin. Kymmenessä vuodessa lähes kaikki teehuoneet suljettiin.
Chengdu on ”teehuoneiden pääkaupunki”
Sichuanissa kävi kuitenkin toisin, olihan Chengdu kaikesta huolimatta ”teehuoneiden pääkaupunki”. Ennen toista maailmansotaa siellä oli kuutisensataa teehuonetta eli käytännössä yhtä monta teehuonetta kuin kaupungissa oli katuja. Nykyään kaupungissa on kuusitoista miljoonaa asukasta ja 50 000 chaguan-teehuonetta. Osa niistä on hienoja teehuoneita, joiden yksityissalonkeihin liikemiehet tulevat hieromaan kauppoja, osa kansanomaisia kuppiloita, joissa mahjong-pelin palikat kalahtelevat bambupöydillä.
Chaguaneissa katuhälinä unohtuu, sillä ne ovat rauhan ja hitauden tyyssijoja. Esimerkiksi Hemingin teehuoneen tiilikattoiset pergolat ja punaiset lyhdyt ovat heijastuneet pienen lammen vedestä jo sadan vuoden ajan. Teehuone sijaitsee keskellä Kansanpuistoa Chengdun länsiosassa. Jotkut asiakkaat viipyvät siellä tuntikausia siemailemassa jasmiininkukkateetä. Välillä he havahtuvat ajatuksistaan, kun korvanpuhdistajat sinisissä Mao-puseroissa ja otsalampuissa kilauttelevat metallisia instrumenttejaan vastakkain. Heläyttelyn tarkoitus on ”herättää asiakkaiden kiinnostus”.
Chaguaneihin ovat aina olleet tervetulleita kaikenlaiset ammatinharjoittajat kuten ennustajat ja hierojat, mutta niissä on käyty myös katsomassa näyttäviä spektaakkeleita kuten oopperaa, taikatemppuja ja miimikkoja.
Shouwangfun teehuone näyttämöineen avattiin kaksi vuotta sitten Ming-dynastian ruhtinaan upeasti restauroidussa palatsissa kaupungin eteläosassa, eikä se ole koskaan tyhjä. Sisäänkäynnin luona komeilee ikivanha kilpikonnaa esittävä patsas, pitkäikäisyyden symboli. Kilpikonna olisi täydellinen symboli myös kiinalaiselle teelle.
Juttu on julkaistu GEO-lehdessä 2/2019.
Lue myös:
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.
© Fokus Media Finland. Materiaalin kopioiminen muuhun kuin yksityiseen, ei-kaupalliseen käyttöön kielletty.
Aineiston käyttö uuden palvelun osana kielletty.
Fokus Media Finland Oy, Hämeentie 135, 00560 Helsinki, Y-tunnus 2618356-2