Kim­mo Oh­to­nen viet­ti jäl­leen yh­tä ke­säy­ö­tä pie­nes­sä ku­vaus­ko­jus­sa Kai­nuus­sa. Oli jo pi­me­ää ja hän tor­kah­ti. Kes­ken unen hän ha­vah­tui ou­toon tun­tee­seen: joku nuuh­ki hä­nen jal­kaan­sa. Yöl­li­sen kie­ris­ke­lyn tu­lok­se­na jal­ka oli ek­sy­nyt lat­ti­a­luu­kun ul­ko­puo­lel­le. Vil­kai­su ko­jun ik­ku­nas­ta ker­toi, et­tä tun­te­ma­ton nuuh­ki­ja oli kar­hun­pen­tu. Het­ken ku­lut­tua ko­pis­ta tu­le­vat tuok­sut hou­kut­te­li­vat poi­ka­sen työn­tä­mään kuo­non­sa ku­vau­sau­kos­ta si­sään.

”Oli maa­gis­ta ol­la lä­hek­käin pie­nen kar­hun kans­sa – mut­ta yh­tä voi­ma­kas oli tun­ne sii­tä, et­tä ih­mi­sen ei kuu­lu ol­la näin lä­hel­lä kar­hua. Mi­nun oli pak­ko pe­läs­tyt­tää pen­tu pois, jot­ta se ei sai­si ih­mi­ses­tä lii­an myön­teis­tä ko­ke­mus­ta.”

Kim­mo oli koh­dan­nut kar­hun en­sim­mäi­sen ker­ran kak­si­kym­men­tä­vii­si vuot­ta ai­kai­sem­min, sil­loin it­se poi­ka­se­na. Hän oli juos­sut ke­sä­mö­kil­lä rie­hu­vaa isään­sä pa­koon ja viet­tä­nyt jäl­leen yh­den yön met­säs­sä. Siel­lä, le­ve­äok­sai­sen kuu­sen juu­rel­la, hän oli näh­nyt tu­le­van voi­ma­e­läi­men­sä, kar­hun.

Pal­jon myö­hem­min hän kir­joit­ti kar­hus­ta kir­jan, joka on yh­tä ai­kaa hen­ki­lö­koh­tai­nen kas­vu­ta­ri­na, tie­to­pa­ket­ti kar­hus­ta ja vah­va kan­na­not­to sa­la­met­säs­tys­tä vas­taan. Kir­ja läh­ti liik­keel­le teks­tis­tä, mut­ta ku­vis­ta tuli mat­kan var­rel­la erot­ta­ma­ton osa ta­ri­naa.

”Niin kuin do­ku­men­taa­ri­ses­sa pro­ses­sis­sa ai­na, ku­vaus­ko­jus­sa vie­te­tyt yöt vai­kut­ti­vat ta­ri­naan. Kir­jan aloi­tus ja sen epi­so­di­mai­nen ra­ken­ne säi­lyi­vät lop­puun as­ti, mut­ta muu­ten ta­ri­na koki oman evo­luu­ti­on­sa.”

Kim­mo Oh­to­nen pi­tää­kin it­se­ään en­si­si­jai­ses­ti ta­ri­nan­ker­to­ja­na.

”Kir­joit­ta­mi­nen ja ku­vaa­mi­nen ovat mi­nul­le eri­lai­sia ta­po­ja ker­toa ta­ri­na ja hah­mot­taa maa­il­maa. Tie­tys­ti on haas­teel­lis­ta yrit­tää van­gi­ta ly­hyi­tä het­kiä ja ki­teyt­tää ta­ri­na yh­teen ai­no­aan ku­vaan.”

Va­lo­ku­vaa­ja­na hän kiin­nit­tää huo­mi­o­ta eten­kin va­loon. Ei ole­kaan ih­me, et­tä yk­si hä­nen suo­sik­ki­ku­vis­taan kir­jas­sa on otos, jos­sa kar­hu näyt­tää sei­sah­ta­neen pai­koil­leen lu­mi­sa­tees­sa ja il­ta­het­kel­le tyy­pil­li­ses­sä ta­kaa lan­ke­a­vas­sa va­los­sa.

”Vaik­ka het­ki kes­ti eh­kä vain kak­si­kym­men­tä se­kun­tia, ku­vas­sa voi näh­dä mon­ta ta­soa, ta­ri­nan, va­lon ja jopa elä­män kai­kes­sa kau­neu­des­saan ja ka­ruu­des­saan.”

Oh­to­nen kiin­nos­tui ku­vaa­mi­ses­ta jo tei­ni­nä.

”Aluk­si ku­vai­lin vi­de­o­ka­me­ral­la kaik­kea, mitä sa­tuin nä­ke­mään. Lu­ki­oi­käi­se­nä in­nos­tuin myös va­lo­ku­vaa­mi­ses­ta. Ryh­dyin ot­ta­maan ku­via ih­mi­sis­tä ja luon­nos­ta, enim­mäk­seen mai­se­ma­ku­via.”

Muu­tet­tu­aan Eng­lan­tiin syk­syl­lä 2003 hän hu­rah­ti va­lo­ku­vauk­seen lo­pul­li­ses­ti.

”Elä­mä siel­lä oli kieh­to­vaa ja niin mo­nel­la ta­paa eri­lais­ta. Ku­va­sin elä­mää ja ih­mi­siä Manc­hes­te­rin ja Lon­toon ka­duil­la. Me­nin ih­mis­ten luok­se ja ky­syin, voi­sin­ko ot­taa heis­tä ku­van. Ih­me kyl­lä, suu­rin osa an­toi lu­van.”

Kar­hua Oh­to­nen ai­koo seu­ra­ta lop­pu­e­lä­män­sä, vaik­ka tie­tää­kin, et­tei se kos­kaan pal­jas­ta kaik­kia sa­lai­suuk­si­aan.

”Me em­me edel­leen­kään tie­dä kar­hun tun­ne­maa­il­mas­ta juu­ri muu­ta kuin et­tä se on äly­käs ja tun­te­va eläin. Me eläm­me rin­nak­kain mut­ta omis­sa maa­il­mois­sam­me, ja se riit­tää mi­nul­le.”

Toi­mit­ta­ja, kä­si­kir­joit­ta­ja ja va­lo­ku­vaa­ja Kim­mo Oh­to­nen (s. 1981)

Opin­not: Manc­hes­te­rin yli­o­pis­to 2007, pää­ai­nee­na te­le­vi­si­o­do­ku­ment­tie­lo­ku­vat ja so­si­o­lo­gia

Kir­jo­ja: Kar­hu – voi­ma­e­läin 2016, Met­sä­kan­san ta­ri­na 2018, Iki­maa 2018

Va­lo­ku­va­näyt­te­lyt: Ark­ti­nen pa­ra­tii­si 2013

Töi­tä: Norp­pau­in­ti-hy­vän­te­ke­väi­syy­suin­ti 2012, Ulos luon­toon -tv-sar­ja 2013–2014, Ka­to­a­va Poh­jo­la -tv-sar­ja 2016

Jut­tu on jul­kais­tu GEO-leh­des­sä 5-6/2016. Sitä on päi­vi­tet­ty 2018.

Lue myös:

Va­lo­ku­va: Muu­tok­sen tulk­ki