Jaakko Heikkilä kuvasi N. H. Marino Zorzin palatsissaan: ”Venetsia on aina ollut rauhantekijä, diplomatian kuningatar”, tämä sanoo.
Jaakko Heikkilä
Anu Piippo
Veden kätkemiä huoneita -sarjan valokuvia ei olisi ehkä koskaan otettu ilman kahta kohtaamista. Niistä ensimmäinen tapahtui New Yorkin Harlemissa pian kaksoistorni-iskujen jälkeen, kun tuntematon mies tiedusteli Jaakko Heikkilältä, mitä tämä kameransa kanssa kadulla puuhasi. Tuntematon puhuttelija osoittautui taiteesta kiinnostuneeksi Davidiksi, joka kutsui Heikkilän kotiinsa. Sittemmin Heikkilä on vieraillut Davidin ja hänen perheensä luona lähes joka syksy kuvaamassa tutuksi tulleita kulmia.
Toinen ratkaiseva kohtaaminen tapahtui Venetsiassa muutamia vuosia myöhemmin. Kaupungin armenialaista vähemmistöä kuvannut Heikkilä sai tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä: jos Venetsian aateliston kuvaaminen kiinnostaisi, armenialaistaustainen aatelismies voisi järjestää hänelle pääsyn palatseihin.
”Sekä Harlemissa että Venetsiassa minulla oli samanlainen tunne – melkein kuin sairaus – että minun on päästävä näkemiini taloihin sisälle. Kadulta katsottuna suurkaupunki on kaoottinen, kuin seinä, jonka taakse ei pääse”, Heikkilä sanoo.
Lähes kymmenen vuoden aikana Venetsiassa otetut kuvat näyttävät sekä palatsien vaurauden että elämän niiden sisällä. Kuvissa näkyvät yhtä aikaa loistokkaat perinteet, ajan armoton hammas ja nykyaika – ristiriidat, jotka myös kuvien ihmiset tuntuvat tunnistavan omassa elämässään.
”Heillä on historia, jota he arvostavat suuresti mutta joka voi myös olla kahle. Havahduin itse vasta näyttelyn kokoamisvaiheessa huomaamaan kuvissa olevan surumielisyyden.”
Surumielisyyttä lisää tietoisuus siitä, että Venetsian vanha aateli, patriisit, on katoamassa. Kuva, jossa kaksi lasta istuu esi-isää esittävän maalauksen alapuolella, on harvinaisuus. Asetelma kertoo myös siitä, että näissä kodeissa maalaukset ja patsaat eivät ole vain koristeita vaan muistoja perheenjäsenistä.
Tämä oivallus jätti jälkensä myös valokuviin, joissa Heikkilä kuvaa patsaita samalla tavalla kuin ihmisiä: hyvin läheltä. Näyttelyissä niiden vieressä onkin ollut Heikkilän käsialaa oleva teksti: Patsaat, persoonat menneisyydestä / kuin elävät muistot / päivän kirkastamat ihmiset / sulkevat silmänsä avarassa salissa.
Veden kätkemiä huoneita -näyttely oli esillä Kansallismuseossa kesällä 2016. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Kansallismuseo avasi ovensa nykyvalokuvalle. Maahenki on julkaissut kuvista kirjan, ja Jaakko Heikkilä on antanut aiheesta lukuisia haastatteluja niin lehtiin kuin televisioon. Kuvien herättämä kiinnostus on hiukan yllättänyt kokeneen taiteilijan.
”Ja toisaalta ehkä ei sittenkään – en ole nimittäin yhdenkään aiemman näyttelyni ripustusvaiheessa tuntenut, että lopputulos on juuri sitä mitä haluan sen olevan. Ja ehkä kuvien teemassa on jotain sellaista, mikä kiinnostaa laajemminkin.”
Malipieron palatsin historia kietoo Anna Barnabon itseensä.
Jaakko Heikkilä
Heikkilän tie valokuvaajaksi oli polveileva. Kemissä syntynyt nuorukainen ehti valmistua diplomi-insinööriksi ja työskennellä muun muassa Suomen Akatemialle ennen jättäytymistään täyspäiväiseksi valokuvaajaksi. Päätös syntyi monen tekijän, kuten oman sairastumisen ja suvun kotipaikalle Tornion Kukkolankoskelle muuttamisen summana.
Ensimmäinen valokuvateos Meän maa kuvasi Tornionjokilaakson elämää, aihetta, johon Heikkilä on palannut myöhemminkin. Vuosituhannen alkupuolella hän tarttui teemaan, joka laajeni suuremmaksi kuin osasi odottaa. Ensimmäisen maailmansodan aikaisesta kansanmurhasta kertova Armenian vaietut tarinat oli esillä muun muassa Venetsian biennaalissa, mutta projekti oli merkittävä toisellakin tapaa.
”Sen jälkeen en ole epäillyt minkään asian mahdollisuutta. Haluan ylipäänsä välttää kaikkea kyynisyyttä.”
Kuvausmatkat ovat vieneet Heikkilää eri puolille maailmaa, mutta töiden punaisena lankana on kulkenut rajaseuduilla asuvien yhteisöjen ja erilaisten vähemmistökansojen kuvaaminen. Vuosien varrella hänen kohteinaan ovat olleet Suomen ja Ruotsin rajaseudun ja armenialaisten lisäksi Venäjän pomorit, Serbian valakit ja Suomen ja Venäjän karjalaiset. Jaakko Heikkilä on löytänyt kaikilta yhteisen piirteen.
”Kaikki ironisoivat vallanpitäjiä ja yhteiskuntaa. Kun ollaan altavastaajia, itseä ja toisia tuetaan huumorin keinoin.”
Heikkilän työskentelylle on tyypillistä myös se, että yksi projekti johtaa toiseen. Tutkimustyön sijaan häntä johdattaa intuitio. Nytkään hän ei vielä tiedä, minne tie seuraavaksi vie.
”Minulle on kerrottu, että Venetsiassa olisi vielä paikkoja ja ihmisiä esiteltävänä. Toisaalta maailmassa on paljon rajayhteisöjä, joiden tarinat odottavat kertomistaan.”
Yksi vielä kertomattomista tarinoista on itsenäinen kuvateos Harlemista.
”Olen sen Davidille velkaa. Siellä oli seinä ja ihminen, joka johdatti seinien sisälle.”
San Marcon aukiolla kyyhkyset viheltävät, ja varpunen istahtaa veden valloittamalle pöydälle.
Jaakko Heikkilä
VALOKUVAAJA JAAKKO HEIKKILÄ (s. 1956)
Opinnot: Diplomi-insinööri Oulun yliopistosta (1983)
Kirjoja: Kahdeksan omaa kuvateosta, mm. Veden kätkemiä huoneita (2016)
Näyttelyt: Useita yksityis- ja yhteisnäyttelyjä Suomessa ja ulkomailla
Teoksia monissa museokokoelmissa, valokuvataiteen valtionpalkinto vuonna 2007
Juttu on julkaistu GEO-lehdessä 8/2016. Sitä on päivitetty 2018.
Lue myös:
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.
© Fokus Media Finland. Materiaalin kopioiminen muuhun kuin yksityiseen, ei-kaupalliseen käyttöön kielletty.
Aineiston käyttö uuden palvelun osana kielletty.
Fokus Media Finland Oy, Hämeentie 135, 00560 Helsinki, Y-tunnus 2618356-2