Jo­kai­nen sa­de­met­sä on Chris­ti­an Zieg­le­ril­le täyn­nä ta­ri­noi­ta. Kun hän pää­si nuo­re­na bi­o­lo­gi­a­no­pis­ke­li­ja­na en­sim­mäis­tä ker­taa sa­de­met­sään, hän ym­mär­si heti kuu­lu­van­sa sin­ne.

Würzbur­gin yli­o­pis­tos­sa Chris­ti­an eri­kois­tui troop­pi­seen eko­lo­gi­aan. Hän ei kui­ten­kaan tyy­ty­nyt pel­käs­tään ko­ko­a­maan tie­toa luon­nos­ta. Hän päät­ti ryh­tyä tut­ki­mi­sen si­jas­ta va­lo­ku­vaa­maan. Yh­tey­det tie­tee­seen ei­vät sil­ti kat­ken­neet. Hän us­koo, et­tä eläin­ten ja kas­vien elä­män tul­kit­se­mi­nen va­lo­ku­vin edel­lyt­tää nii­den tark­kaa tun­te­mis­ta.

Mo­net Chris­ti­a­nin ker­to­mat ta­ri­nat oli­vat en­nes­tään tun­te­mat­to­mia. Va­lo­ku­vaa­mi­nen vii­da­kon hä­mä­räs­sä hel­pot­tui huip­pu­herk­kien ka­me­roi­den myö­tä vas­ta 1990-lu­vun lo­pul­la. Juu­ri täs­tä syys­tä sa­de­met­sän asuk­kai­den ne­rok­kaat eloon­jää­mis­st­ra­te­gi­at tun­ne­taan huo­nom­min kuin esi­mer­kik­si sa­van­nien elä­mä. Troop­pi­set sa­de­met­sät kuu­lu­vat maa­pal­lon van­him­piin ja sa­mal­la mo­ni­muo­toi­sim­piin eko­sys­tee­mei­hin, mut­ta nii­den rik­kaus avau­tuu vain hy­vin tark­kaa­vai­sel­le ha­vain­noi­jal­le.

Kaik­ki muut­tuu

Olem­me so­pi­neet Chris­ti­a­nin kans­sa ta­paa­mi­ses­ta Ham­pu­ris­sa. Hän on lu­van­nut esi­tel­lä uu­sin­ta va­lo­ku­vap­ro­jek­ti­aan. Hän ei kui­ten­kaan saa­vu ta­paa­mi­seen ei­kä vas­taa pu­he­li­meen.

Ker­ron ti­lan­tees­ta Chris­ti­a­nin vel­jel­le. Kol­me tun­tia myö­hem­min Chris­ti­an löy­tyy ta­los­taan Skot­lan­nis­ta. Hän on saa­nut ai­vo­hal­vauk­sen 43-vuo­ti­aa­na.

Kuu­den vii­kon ku­lut­tua ta­paam­me Ber­lii­nis­sä, jos­sa hän asuu vel­jen­sä luo­na. Käym­me puis­tos­sa kä­ve­lyl­lä. Ruu­miil­li­ses­ti Chris­ti­an on hy­väs­sä kun­nos­sa ja ym­mär­tää kai­ken, mitä pu­hu­taan. Ky­sy­myk­siin hän ei kui­ten­kaan pys­ty vas­taa­maan.

Hän yrit­tää pu­hua, muo­dos­taa ta­vu­ja. Niis­tä ei syn­ny ym­mär­ret­tä­vää kiel­tä.

Pys­tyt­kö kir­joit­ta­maan? Hän pu­dis­taa pää­tään.

Pys­tyt­kö lu­ke­maan? Hän nyök­kää.

Pu­heen ym­mär­tä­mis­tä oh­jaa­va ai­vo­a­lue on täy­sin kun­nos­sa, mut­ta pu­heen tuot­ta­mi­seen liit­ty­vä alue on vau­ri­oi­tu­nut. Sii­hen kyt­key­tyy pal­jon enem­män kuin pelk­kä puhe tai kir­joit­ta­mi­nen. Chris­ti­an pys­tyy lu­ke­maan sa­no­ma­leh­teä mut­tei muis­ta, mi­ten hä­nen tie­to­ko­ne­oh­jel­man­sa toi­mi­vat. Hän tun­nis­taa eläin­ten ja kas­vien tie­teel­li­set ni­met mut­tei enää ky­ke­ne pa­laut­ta­maan nii­tä ak­tii­vi­ses­ti mie­leen­sä. Hän tie­tää vais­ton­va­rai­ses­ti, vaa­tii­ko ku­vau­sai­he pit­kää vai ly­hyt­tä va­lo­tu­sai­kaa mut­tei osaa sää­tää ka­me­ran­sa ase­tuk­sia. Kie­len tuot­ta­mi­sen me­net­tä­mi­nen es­tää hä­nel­tä pää­syn hä­nen omaan tie­tä­myk­seen­sä.

Voi­ko aja­tuk­sia muo­dos­taa, vaik­kei nii­hin löy­täi­si sa­no­ja?

Chris­ti­an pu­dis­taa pää­tään.

Hän käy Sak­sas­sa pu­he­te­ra­pi­as­sa. Aja­tus on, et­tä puhe saat­tai­si ol­la par­hai­ten ak­ti­voi­ta­vis­sa äi­din­kie­len kaut­ta. Skot­lan­nis­sa lää­kä­rit oli­vat sa­no­neet, et­tei hän pys­tyi­si pu­hu­maan luul­ta­vas­ti enää kos­kaan.

Val­ta­vaa vai­van­nä­köä

Chris­ti­an pal­jas­taa ka­me­roi­neen nä­ky­mät­tö­miä asi­oi­ta: päi­vä­sai­kaan kan­nu­kas­vis­sa nuk­ku­van le­pa­kon, kie­li­am­muk­sen, jol­la ka­me­le­ont­ti pyy­dys­tää sir­kan, bal­sa­puun ku­kan öi­set vie­rai­li­jat. Hän ei ku­vaa ai­no­as­taan yk­sit­täi­siä otok­sia vaan myös pit­kiä ku­va­re­por­taa­se­ja, jot­ka kat­ta­vat kun­kin eläi­men käyt­täy­ty­mi­sen ja eli­nym­pä­ris­tön.

Li­säk­si hän va­lo­ku­vaa kas­ve­ja, juu­ri nii­tä or­ga­nis­me­ja, jot­ka kiin­nos­ta­vat mo­nia ih­mi­siä kaik­kein vä­hi­ten. Niin on ai­na­kin sii­hen saak­ka, kun­nes Chris­ti­an näyt­tää, mi­ten mo­ni­nai­sin kons­tein käm­mek­kä­kas­vit, kan­nu­kas­vit ja bal­sa­puut käyt­tä­vät eläi­miä ra­vin­non­läh­tei­nä, pö­lyt­tä­ji­nä tai sie­men­ten le­vit­tä­ji­nä.

Ku­vien eteen on näh­tä­vä suun­nat­to­mas­ti vai­vaa. Pel­käs­tään or­ki­de­an ku­kal­la käy­vän hup­pu­ko­lib­rin ku­vaa­mi­seen tar­vit­tiin kuu­si sa­la­ma­lai­tet­ta ja kol­men vii­kon odo­tus. Pe­ru­lai­seen sa­de­met­sään Chris­ti­an ra­ken­nut­ti 30 met­rin kor­kui­sen te­li­neen ku­va­tak­seen pui­den an­ti­mil­la käy­viä eläi­miä. Ose­lot­tien ku­vaa­mi­seen hän ke­hit­ti eri­tyi­siä inf­ra­pu­na­riis­ta­ka­me­roi­ta.

Vaa­ti­va­kaan tek­niik­ka ei ai­na rii­tä toi­vo­tun lop­pu­tu­lok­sen saa­vut­ta­mi­seen. Jois­sa­kin ta­pauk­ses­sa ku­vaa­jan on myös voi­tet­ta­va eläin­ten luot­ta­mus. Näin hän toi­mi esi­mer­kik­si bo­no­bo­jen kans­sa Kon­gon de­mok­raat­ti­ses­sa ta­sa­val­las­sa.

Kuin­ka näi­tä kä­del­li­siä sit­ten pää­see lä­hes­ty­mään? Se on­nis­tuu käyt­täy­ty­mäl­lä mah­dol­li­sim­man pal­jon nii­den kal­tai­ses­ti. Chris­ti­an seu­ra­si bo­no­bo­lau­maa kuu­kau­si­kau­pal­la met­sän hal­ki ja söi sa­mo­ja leh­tiä ja he­del­miä kuin api­nat. Ra­vin­non su­la­vuus ei hän­tä huo­les­tut­ta­nut.

”Olem­me niin lä­heis­tä su­kua bo­no­boil­le, et­tä vat­sam­me kes­tää nii­den ruo­ka­va­li­o­ta.”

Bo­no­bot pal­kit­si­vat vai­van­nä­ön pääs­tä­mäl­lä hä­net elä­mään­sä. Ker­to­mus näis­tä ih­mi­sen ser­kuis­ta pal­kit­tiin vuon­na 2014 maa­il­man mer­kit­tä­vim­mäs­sä leh­ti­ku­va­kil­pai­lus­sa World Press Pho­tos­sa. Chris­ti­an on si­joit­tu­nut täs­sä ar­vos­te­tus­sa kil­pai­lus­sa pal­kin­noil­le nel­jä­nä vuon­na pe­räk­käin ja saa­nut lu­kui­sia mui­ta­kin huo­mi­o­no­soi­tuk­sia.

Ta­ka­sin sa­no­jen maa­il­maan

Chris­ti­a­nin poi­ka syn­tyy puo­li vuot­ta hä­nen ai­vo­hal­vauk­sen­sa jäl­keen ja saa ni­men Ben­ja­min Wal­la­ce luon­non­tut­ki­ja Alf­red Rus­sel Wal­la­cen mu­kaan. Kun kes­kus­te­len Chris­ti­a­nin kans­sa Sky­pen vä­li­tyk­sel­lä sak­sak­si, hän vas­taa eng­lan­nik­si. Hä­nen pu­heen­sa on vie­lä kat­ko­nais­ta mut­ta ym­mär­ret­tä­vää. Chris­ti­an sa­noo opet­te­le­van­sa pu­hu­mi­sen ko­ko­naan alus­ta – ai­van ku­ten Ben­ja­min te­kee sa­maan ai­kaan.

Chris­ti­an opet­te­lee aak­ko­set, sa­no­jen lau­su­mi­sen, lau­seen­muo­dos­tuk­sen, ajan mää­reet, eläin­ten ja kas­vien tie­teel­li­set ni­met. Joka aa­mu en­nen aa­mu­pa­laa hän muo­dos­taa Scrab­b­le-pe­lin kir­jain­pa­li­kois­ta eng­lan­nin­kie­li­siä sa­no­ja. Sil­lä ta­voin hän pai­naa mie­leen­sä nii­den kir­joi­tus­ta­van.

Sa­no­jen myö­tä hän löy­tää uu­del­leen tien omaan tie­tä­myk­seen­sä.

Otan Chris­ti­a­niin jäl­leen Skype-yh­tey­den. Hä­nen ai­vo­hal­vauk­ses­taan on ku­lu­nut kak­si ja puo­li vuot­ta.

Kir­joi­ta ih­mees­sä sii­tä, hän sa­noo. Eh­kä ta­ri­na­ni an­taa toi­voa toi­sil­le.

Vie­lä­kö har­joit­te­let?

Hän hei­laut­taa näy­tön edes­sä Scrab­b­le-pa­li­koil­la täy­tet­tyä pus­suk­kaa. Hän ker­too myös al­ka­neen­sa ope­tel­la sak­saa. Hän toi­voo pu­hu­van­sa äi­din­kiel­tään en­ti­seen mal­liin vii­den vuo­den ku­lut­tua.

Mikä si­nul­le an­taa voi­mia?

”Per­hee­ni. Ja toi­ve saa­da ker­toa yhä uu­sia ta­ri­noi­ta.”

Jut­tu on jul­kais­tu ko­ko­nai­suu­des­saan GEO-leh­des­sä 8/2018.

Lue myös:

Yk­si ei kuu­lu jouk­koon

Tais­te­lu oran­kien puo­les­ta