Lin­tu­lau­dal­la ruo­kai­le­vien rus­kei­den ora­vien se­as­sa yk­si erot­tuu sel­väs­ti. Se on val­ko­turk­ki­nen ja pu­na­sil­mäi­nen. Ih­mi­set kiin­ty­vät jou­kos­ta erot­tu­vaan eläi­meen, mut­ta he saa­vat val­mis­tau­tua su­re­maan. Vaik­ka vä­ril­tään poik­ke­a­vat ora­va­yk­si­löt pär­jää­vät pa­rem­min kuin mui­den la­jien luon­no­noi­kut, nii­den­kin koh­ta­lo on yleen­sä jou­tua nuo­re­na saa­lis­ta­jan kyn­siin.

Eläin syn­tyy al­bii­nok­si, jos sen pe­ri­män mo­lem­mat ty­ro­si­naa­si­gee­nit ovat vi­al­li­set. Ty­ro­si­naa­si oh­jaa me­la­nii­nien tuo­tan­toa, eli mus­tien, har­mai­den ja rus­kei­den vä­rien syn­tyä. Al­bii­nol­ta nämä pig­men­tit puut­tu­vat tai ovat hy­vin vä­his­sä.

Useim­mi­ten al­bi­nis­mia ai­heut­ta­va vi­al­li­nen gee­ni py­syt­te­lee pii­los­sa. Jos sen pa­ri­na on pe­ri­mäs­sä toi­mi­va ver­sio, vai­ku­tus ei näy pääl­le päin. Nor­maa­lin vä­ri­sil­le van­hem­mil­le voi kui­ten­kin syn­tyä val­koi­sia jäl­ke­läi­siä, jos ne mo­lem­mat kan­ta­vat pe­ri­mäs­sään pii­le­vää omi­nai­suut­ta. Näin al­bi­nis­mi voi hy­pä­tä mo­nen su­ku­pol­ven yli il­mes­ty­äk­seen taas äk­kiä esiin.

Li­säk­si al­bi­nis­mia ai­heut­ta­via mu­taa­ti­oi­ta ta­pah­tuu spon­taa­nis­ti. Al­bii­no­ja syn­tyy­kin luon­nos­sa yl­lät­tä­vän usein. Ih­mi­sil­lä jon­kin as­teis­ta al­bi­nis­mia esiin­tyy noin yh­del­lä 17 000 syn­ty­väs­tä lap­ses­ta. Lin­nuil­la sen on ar­vi­oi­tu ole­van jopa kym­me­nen ker­taa ylei­sem­pää.

Val­koi­nen väri on maa­li­tau­lu

Luon­nos­sa al­bi­nis­ti­sen eläi­men nä­ke­mi­nen on sil­ti ani har­vi­nais­ta. Ne erot­tu­vat vaa­ni­vil­le saa­lis­ta­jil­le mai­se­mas­sa kuin maa­li­tau­lu, ja al­bii­no­jen poi­kas­ten eli­na­ja­no­do­te voi ol­la vain tun­te­ja.

Haas­teet ei­vät lopu pe­to­jen vält­te­lyyn. Al­bii­not ovat herk­kiä au­rin­gon ult­ra­vi­o­let­ti­sä­tei­lyl­le, kos­ka nii­den ihos­ta puut­tuu suo­jaa­va me­la­nii­ni. Nii­den ihon pal­jaat osat pa­la­vat hel­pos­ti ei­vät­kä kos­kaan rus­ke­tu. Sii­tä seu­raa hel­pos­ti iho­syö­pä.

Myös pu­nai­set sil­mät hait­taa­vat. Ta­val­li­ses­ti pig­ment­ti suo­jaa sil­mää lii­al­ta va­lol­ta joka puo­lel­ta. Vä­ri­kal­vo eli ii­ris reu­nus­taa pu­pil­lia ul­ko­puo­lel­la, ja sil­mä­mu­nan taus­taa kier­tää pak­su mus­ta pig­ment­ti­ker­ros, joka es­tää ha­ja­va­loa har­hai­le­mas­ta sil­mään ku­dos­ten läpi. Al­bii­noil­ta mo­lem­mat puut­tu­vat. Nii­den sil­mät ovat usein ki­vu­li­aan va­lo­na­rat ja näkö heik­ko ai­nai­sen häi­käi­syn vuok­si. Hä­mä­rä­nä­köön eri­kois­tu­neet sil­män sau­va­so­lut kuo­le­vat usein jou­koit­tain ylen­mää­räi­sen va­lon vuok­si, mikä hei­ken­tää nä­köä en­ti­ses­tään.

Eri­tyi­ses­ti nämä so­lu­kuo­le­mat vai­vaa­vat hä­mä­rä­e­läi­miä, joil­le sau­va­so­lut ovat elin­tär­kei­tä. Esi­mer­kik­si al­bii­non lem­mik­ki­ro­tan voi usein näh­dä hei­jaa­van pää­tään edes­ta­kai­sin, kun se yrit­tää hah­mot­taa ym­pä­ris­tö­ään.

Sil­mien väri pal­jas­taa, on­ko val­koi­nen eläin al­bii­no vai ei. Jos­kus eli­mis­tö näet pys­tyy tuot­ta­maan me­la­nii­ne­ja, mut­ta nii­tä syn­tyy nor­maa­lia vä­hem­män. Näi­tä yk­si­lö­jä ni­mi­te­tään yleen­sä leu­kis­ti­sik­si, ja nii­den sil­mät ovat si­ni­set.

Vä­ris­tä voi ol­la myös hyö­tyä

Ei niin pal­jon pa­haa, et­tei­kö jo­tain hy­vää­kin. Ym­pä­ris­töis­sä, jois­sa va­loa ei ole ja jois­sa ul­ko­nä­kö on yh­den­te­ke­vä, al­bi­nis­mi ei ole ki­rous vaan siu­naus. Pig­men­tin tuot­ta­mi­nen ku­lut­taa ener­gi­aa, jota näis­sä an­keis­sa ym­pä­ris­töis­sä ei ole ylen mää­rin. Sy­väl­lä luo­lis­sa tai sa­mei­den ve­sien poh­jis­sa elä­vät ka­lat ovat kään­tä­neet ti­lan­teen pää­la­el­leen. Nii­den jou­kos­sa al­bi­nis­mi on sään­tö ja vä­ril­li­syys poik­keus. Päi­vän­va­lon maa­il­mas­sa al­bii­not ovat kui­ten­kin al­ta­vas­taa­jia.

Jut­tu on jul­kais­tu GEOn nu­me­ros­sa 4/2018

Lue myös:

Eläin­maa­il­man ou­dot ate­ri­at

Pe­su­kar­hut pe­las­tet­tiin elä­mään