Ibn Fad­la­nin toi­mek­si­an­to oli sel­keä. Hä­nen tuli men­nä bul­gaa­rien ku­nin­kaan luo, vie­dä hä­nel­le ka­li­fi al-Muq­ta­di­rin lä­het­tä­mät lah­jat ja lu­kea hä­nel­le ka­li­fin kir­jeet. Koko mat­kan Ibn Fad­lan piti ah­ke­ras­ti päi­vä­kir­jaa. Mat­ka Vol­gan bul­gaa­rien luo vuo­si­na 921–922 kes­ti 325 päi­vää, ja reit­ti vei alu­eil­le, jon­ne mus­li­mi­kaup­pi­ais­ta vain roh­keim­mat us­kal­tau­tui­vat: koh­ti kyl­mää poh­jois­ta, mis­sä turk­ki­lai­set ja vii­kin­git pi­ti­vät val­taa ja maa­il­man­lo­pun kan­sat, Gog ja Ma­gog, oli­vat ki­ven­heit­tä­män pääs­sä. Mat­kal­la Ibn Fad­lan teki muis­tiin­pa­no­ja, jot­ka hän jul­kai­si Bag­da­diin pa­lat­tu­aan.

Moni ih­me kiin­nit­ti mat­kai­li­jan huo­mi­on mat­kan var­rel­la niin luon­nos­sa kuin ih­mi­sis­sä­kin: kyl­myys jäh­met­ti joet, tai­vaal­la nä­kyi ou­to­ja va­loil­mi­öi­tä (re­von­tu­lia?) ja pai­kal­li­sil­la kan­soil­la oli ih­meel­li­siä ta­po­ja.

Ou­doim­pa­na Ibn Fad­lan piti vii­kin­kien lai­va­hau­taus­ta, jon­ka hän ku­vai­lee yk­si­tyis­koh­tai­ses­ti. Hän oli kuul­lut ker­to­muk­sia näis­tä hau­tauk­sis­ta ja hank­kiu­tui pai­kal­le, kun sai tie­tää kor­kea-ar­voi­sen vii­kin­gin kuol­leen, mu­ka­naan tulk­ki, joka se­lit­ti hä­nel­le ta­pah­tu­mia. Ibn Fad­lan näki omin sil­min, kuin­ka mies pol­tet­tiin lai­voi­neen ja omai­suuk­si­neen, ja kuin­ka va­paa­eh­toi­nen – tai ai­na­kin hä­nen va­paa­eh­toi­sek­si us­ko­man­sa – or­ja­tyt­tö sur­mat­tiin isän­tän­sä seu­rak­si, mitä en­nen tämä oli har­ras­ta­nut sek­siä vai­na­jan mies­puo­lis­ten ys­tä­vien kans­sa. Sekä en­nen hau­ta­jai­sia et­tä nii­den jäl­keen hau­ta­jais­seu­rue joi päi­vä­kau­sia vai­na­jan muis­tok­si: kol­man­nes vai­na­jan omai­suu­des­ta ku­lu­tet­tiin juo­min­kei­hin.

Vaik­ka koh­taus rik­koo kaik­kia is­la­mi­lai­sia käy­tös­ta­po­ja, Ibn Fad­lan ei tuo jär­ky­tys­tään il­mi vaan tyy­tyy asi­al­li­seen ku­vai­luun. Hän jopa pääs­tää yh­den vii­kin­geis­tä ää­neen, kun tämä ih­met­te­lee mus­li­mien hau­taus­ta­po­ja: kuin­ka nämä sal­li­vat rak­kaim­pien­sa pää­ty­vän ma­to­jen ruo­ak­si, toi­sin kuin he, jot­ka aut­ta­vat vai­na­jan no­pe­as­ti tuon­puo­lei­seen pa­ra­tii­siin.

Ibn Fad­lan ei ol­lut kes­ki­a­jan ai­noa poh­joi­nen mus­li­mi­mat­kai­li­ja, mut­ta har­vat jät­ti­vät teks­te­jä jäl­keen­sä. Suo­mes­ta­kin on löy­ty­nyt dir­ha­mei­ta, jos­kin ne ovat to­den­nä­köi­ses­ti kul­keu­tu­neet tän­ne vä­lil­li­ses­ti, kun Suo­mes­ta on os­tet­tu tur­kik­sia ja myy­ty ne eteen­päin is­la­mi­lai­seen maa­il­maan. Suo­mes­ta ja poh­jois­mais­ta ara­bi­a­lai­ses­sa ja per­si­a­lai­ses­sa kir­jal­li­suu­des­sa ei juu­ri tie­de­tä, vaik­ka maan­tie­tei­li­jä Id­ri­si (k. 1166) osaa­kin mai­ni­ta pari pai­kan­ni­meä, il­mei­ses­ti kuu­lo­pu­heit­ten va­ras­sa. Ai­na­kin Ta­bast tun­tui­si viit­taa­van Hä­mee­seen, Ta­vast(land)iin.

Useim­mat ara­bi­maan­tie­tei­li­jät tyy­tyi­vät to­te­a­maan, et­tä Tans­kan sal­mien poh­jois­puo­lel­la al­kaa ikui­sen pi­mey­den maa, ard al-zu­lu­mat. Näin ke­vääl­lä nimi ei eh­kä tun­nu so­pi­val­ta, mut­ta pa­la­taan asi­aan mar­ras­kuus­sa.  

Jaak­ko Hä­meen-Ant­ti­la on ara­bi­an kie­len ja is­la­min tut­ki­muk­sen pro­fes­so­ri, joka työs­ken­te­lee Edin­burg­hin yli­o­pis­tos­sa Skot­lan­nis­sa. Hän on myös suo­men­ta­nut itä­mais­ta kir­jal­li­suut­ta ja kir­joit­ta­nut lu­kui­sia tie­to­kir­jo­ja.

Ko­lum­ni on jul­kais­tu GEO-leh­des­sä 4/2019.

Lue myös:

Va­lo­ku­va: Pat­rii­sit pa­lat­seis­saan

Mik­si ru­not kos­ket­ta­vat?