Hannu-Pekka Björkman
Euroopan komissio ilmoitti alkukeväästä käynnistävänsä hankkeen, jossa tänä vuonna kahdeksantoista vuotta täyttävät saavat ilmaisen Interrail-kortin. Noin 12 miljoonaa euroa maksava hanke mahdollistaa kuluvan vuoden aikana matkan noin 30 000 nuorelle.
Interreilaamista voidaan pitää sukupolvikokemuksena. Vilkkaimmat vuodet ajoittuvat 1980-luvun puoleenväliin, jolloin Suomessa myytiin noin 20 000 Interrail-lippua. Oma ”reilini” osui juuri tuohon aikaan. On vaikea olla korostamatta matkan merkitystä nuorelle, lähinnä lakeutta tallanneelle miehenalulle. Vapauden tunne, yhteenkuuluvuus, silmien avautuminen, itsenäistyminen ja oppiminen ovat kaikki sanoja, jotka kertovat matkan tuottamista kokemuksista. Junat ovat noiden vuosien jälkeen nopeutuneet ja modernisoituneet, mutta matkustamisen syvin filosofia elää edelleen.
Matkatoimittaja Dan Kieranin kirja Joutilas matkailija kertoo hitaan matkustamisen taidosta. Hänestä on ironista, että nyt, kun voimme liikkua maailman ympäri nopeasti ja lähes minne tahansa, useimmat meistä eivät enää todella matkusta, kaikki vain pääsevät perille. Tunnistan täysin Kieranin ajatuksen. Lentokoneessa istuminen on vain tuskallinen välivaihe ennen perille pääsyä ja loman alkua. Se on siedettävää ja pakollista. Paitsi niille, jotka ovat kuten Dan Kieran, jotka yhä matkustavat junilla ja laivoilla ja todella tekevät matkaa. Se vaatii aikaa ja oikeaa mielenlaatua, mutta on toden totta palkitsevaa.
Olen tehnyt pisimmät Euroopan-kiertomatkani junissa, autoilla, laivoilla ja liftaten. Interraililla junassa yöpyminen oli myös tapa säästää hotelli- tai retkeilymajamaksuissa. Ja yöjunan tunnelma on edelleen erityisen romanttinen – häivähdys mennyttä maailmaa tehomatkailun maailmassa. Muistan hyvin junamatkat Pariisista Barcelonaan ja sieltä edelleen Lissaboniin: yötaivaan, avoimen ikkunat ja sieltä tulvivat tuoksut, outojen asemien nimikyltit, halvan viinin ja huumaavan vapauden tunteen. Oli uskomatonta ajatella, että kuukauden ajan olisimme vapaita lähtemään ja saapumaan minne halusimme.
Nuorena toki kesti helpommin kaiken, myös kuumuuden, ajoittaisen ahtauden, janon ja nälänkin. Mutta ihmisten tapaaminen ja jatkuvasti elävät tilanteet tekivät kuitenkin matkustamisesta erityistä. Usein perille päästyämme halusimme päästä jälleen nopeasti matkaan, koska liike oli se, joka ruokki nuoren alati levotonta mieltä. Ja koska kokemattomalle Euroopankin kartta oli pelkkää valkoista läiskää. Seutuja ja paikkoja, jossa odotti toisenlainen todellisuus.
Hannu-Pekka Björkman työskentelee näyttelijänä Kansallisteatterissa. Hän on esiintynyt teatterissa, elokuvissa ja televisiosarjoissa sekä ollut näyttelijäntyön professori Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Björkman on kirjoittanut kolme kirjaa, joista viimeisin, esseeteos Välähdyksiä peilissä, ilmestyi vuonna 2014.
Kolumni on julkaistu GEO-lehdessä 7/2018.
Lue myös:
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.
© Fokus Media Finland. Materiaalin kopioiminen muuhun kuin yksityiseen, ei-kaupalliseen käyttöön kielletty.
Aineiston käyttö uuden palvelun osana kielletty.
Fokus Media Finland Oy, Hämeentie 135, 00560 Helsinki, Y-tunnus 2618356-2