Hannu-Pekka Björkman
Kun matkustin nuorena, koin tarvetta vierailla mahdollisimman kaukaisilla rannoilla. Jossakin, missä saattoi kokea olevansa äärimmäisessä pisteessä ennen loppumatonta merta, tyhjyyttä, arvoitusta. Noissa paikoissa ajattelin ihmisiä, jotka olivat viettäneet koko elämänsä eristyksissä suuresta maailmasta. Millaista kamppailua heidän elämänsä oli ollut? Miten he olivat eläneet ja millaisia kohtaloita he olivat kokeneet?
Kävin Aransaarilla Irlannin länsirannikolla ja Orkneyn saarella Skotlannin pohjoispuolella. Ulko-Hebrideillä en käynyt, mutta Skyen saarelta, joka kuuluu Sisä-Hebrideihin, ostin kirjan, joka on kiehtonut siitä saakka mieltäni ja mielikuvitustani. Kirja kertoo St. Kildan saaresta ja sen viimeisistä asukkaista.
St. Kilda sijaitsee noin 64 kilometriä Ulko-Hebrideiltä länteen. Sen viimeiset kolmekymmentäkuusi asukasta evakuoitiin heidän omasta pyynnöstään elokuussa vuonna 1930. Karja oli viety saarelta pois jo aiemmin, mutta koirat olivat asukkaiden mukana heidän astuessaan Harebell-nimiseen laivaan. Kuin yhteisestä päätöksestä saarelaiset hukuttivat koiransa heittämällä ne laivan irtaannuttua satamasta laidan yli mereen. Ehkä he pelkäsivät, että koirat eivät sopeutuisi mantereen ihmispaljouteen.
Saaren asukkaiden ruokavalio koostui lähinnä merilinnuista ja näiden munista, joita he keräsivät pystysuorilta kallioilta köysien varassa. Kalastus oli hankalaa ankaran meren ja arvaamattoman sään vuoksi.
Turve oli puuttomalla saarella ainoa polttoaine. Jonkin verran perunaa ja ohraa kasvoi suojaisissa lahdelmissa. Elämä oli ankaraa työtä. Joka aamu miehet kokoontuivat kylää halkovalle tielle. Kukin kertoi, mitä hän aikoi sinä päivänä tehdä ja missä päin saarta. Näin tiedettiin jokaisen sijainti myrskyn tai muun koettelemuksen varalta.
Yhdenkään saaren asukkaan ei tiedetä osallistuneen sotaan, eikä vakavia rikoksia kirjattu tapahtuneen koskaan. Yhteydenpito oli työlästä ja aika ajoin mahdollista ainoastaan merkkitulien avulla tai tuulen käydessä luoteesta lähettämällä pullopostia. Sanotaan, että kaksi kolmasosaa viesteistä löydettiin, osa tosin vasta Norjan rannikolta.
1800-luvun lopussa höyrylaivat alkoivat vierailla saarella ja saaren asukkaat saivat jonkin verran tuloja myymällä kankaita ja linnunmunia. Hintana oli kuitenkin se, että heitä pidettiin alkeellisina kummajaisina.
Viimeinen alkuperäinen St. Kildan asukas kuoli 93-vuotiaana huhtikuussa 2016. Hän oli jättänyt saaren kahdeksanvuotiaana.
Tämän kolumnin myötä hyvästelen lukijani ja toivotan antoisia matkoja GEO-lehden parissa!
Hannu-Pekka Björkman työskentelee näyttelijänä Kansallisteatterissa. Hän on esiintynyt teatterissa, elokuvissa ja televisiosarjoissa sekä ollut näyttelijäntyön professori Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Björkman on kirjoittanut kolme kirjaa, joista viimeisin, esseeteos Välähdyksiä peilissä, ilmestyi vuonna 2014.
Kolumni on ilmestynyt GEO-lehdessä 1/2019.
Lue myös:
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.
© Fokus Media Finland. Materiaalin kopioiminen muuhun kuin yksityiseen, ei-kaupalliseen käyttöön kielletty.
Aineiston käyttö uuden palvelun osana kielletty.
Fokus Media Finland Oy, Hämeentie 135, 00560 Helsinki, Y-tunnus 2618356-2