Kol­me tie­de­mies­tä ana­ly­soi ha­vain­toa, jon­ka mu­kaan tyh­jään pe­sä­ko­loon meni päi­vän ai­ka­na kym­me­nen ka­nia mut­ta nii­tä pois­tui siel­tä pe­rä­ti kak­si­tois­ta.

”Ne eh­ti­vät li­sään­tyä”, se­lit­ti bi­o­lo­gi. ”Mit­taus­vir­he”, to­te­si ma­te­maa­tik­ko. ”En tie­dä il­mi­ön syy­tä, mut­ta jos ko­loon nyt me­nee kak­si ka­nia, on se ti­las­tol­li­ses­ti tyh­jä”, ju­lis­ti ti­las­to­tie­tei­li­jä.

Ih­mi­nen on poik­keuk­sel­li­nen olen­to. Kä­siem­me tai­to ja ky­kym­me aja­tel­la näyt­tä­vät luo­neen meis­tä oman il­mi­ön­sä. Yh­den la­jin ke­hit­ty­mi­nen evo­luu­ti­os­sa näin pal­jon su­ku­lai­sis­taan poik­ke­a­vak­si eläi­mek­si kui­ten­kin ih­me­tyt­tää. Vie­lä enem­män häm­mäs­tyt­tää se, mi­ten jos­sain vai­hees­sa maa­pal­lol­la ki­vi­ai­nes he­rä­si hen­kiin ja syn­tyi en­sim­mäi­nen li­sään­ty­mis­ky­kyi­nen solu. Ja mis­tä lo­pul­ta kaik­ki ai­ne sai al­kun­sa ja ener­gi­an­sa?

Jos his­to­ri­as­tam­me löy­tyy se­lit­tä­mät­tö­miä auk­ko­ja, em­me myös­kään tie­dä, mikä mei­tä odot­taa. Moni poh­tii koh­ta­lo­aan bi­o­lo­gi­sen kuo­le­man jäl­keen. Em­me myös­kään osaa en­nus­taa var­mas­ti, mi­ten la­jim­me sel­vi­ää maa­il­man­kaik­keu­den kes­kel­lä. Is­kee­kö me­te­o­riit­ti tai nou­see­ko maas­ta pur­kaus, joka pu­dot­taa mei­dät ta­kai­sin ki­vi­kau­del­le? Sot­keu­dum­me­ko näp­pä­ryy­teem­me va­hin­goit­ta­mal­la pe­ri­määm­me niin, et­tei ra­ken­nus­koo­dim­me enää toi­mi ja jo­kin muu laji ot­taa paik­kam­me evo­luu­ti­on hui­pul­la? Vai jat­kuu­ko me­nes­tys­ta­ri­nam­me uni­ver­su­min ää­riin?

Ja mitä lo­pul­ta tar­koit­taa elä­män ke­hi­tys? Kun lu­kee, mi­ten pie­net kar­hu­kai­set voi­vat sel­vi­tä vuo­sien jää­dy­tyk­ses­tä tai kie­hu­vas­ta ve­des­tä, miet­tii ke­hi­tyk­sen mit­ta­ria: on­ko se suu­ret ai­vot ja ym­mär­rys kvant­ti­fy­sii­kas­ta, fi­lo­so­fi­as­ta tai klas­si­ses­ta mu­sii­kis­ta vai kyky jat­kaa ole­mas­sa­o­loa vai­keis­sa­kin olo­suh­teis­sa?

Ih­mis­kun­ta on rat­kais­sut lu­kui­sia mys­tee­re­jä ja kor­jan­nut mo­nia vir­hei­tään. Elä­män kaa­vi­os­sa on kui­ten­kin edel­leen mon­ta hä­mä­rää koh­taa. Jos jo­kin me­ni­si vi­kaan, em­me osai­si laa­tia oh­je­kir­jaa it­sem­me ko­ko­a­mi­sek­si. Pa­rem­paa tie­toa et­sit­tä­es­sä voim­me vain yrit­tää so­peu­tua meil­le tun­te­mat­to­miin reu­na­eh­toi­hin.

Ih­mi­nen on evo­luu­ti­on­sa myö­tä op­pi­nut ky­vyn aja­tel­la ja luo­nut tie­teet, tai­teet, fi­lo­so­fi­an ja us­kon­not. Ko­e­tam­me eri kei­noin sel­vit­tää, mi­ten ja mik­si kaik­ki toi­mii. Ym­mär­rys aut­taa mei­tä sel­viy­ty­mään elä­män vii­da­kois­sa, mut­ta loo­gi­sin­kin aja­tus­ket­ju päät­tyy mik­si­ky­sy­myk­seen.

Täs­sä koh­taa kii­tän GEO-­leh­teä ja lu­ki­joi­ta mu­ka­vis­ta vuo­sis­ta ko­lum­nis­ti­nan­ne. Toi­vo­tan on­nea näi­den ar­voi­tus­ten pa­ris­sa ja si­tee­raan lo­puk­si Al­bert Eins­tei­nia: ”Kai­ken to­del­li­sen tie­teen ja tai­teen pe­rus­ta on sa­la­pe­räi­syy­den tun­ne.” Py­sy­tään nöy­ri­nä vas­taus­ten ää­rel­lä.  

Os­mo Rau­ha­la on ku­va­tai­tei­li­ja ja vil­je­li­jä, joka ja­kaa ai­kan­sa New Yor­kis­sa si­jait­se­van atel­jeen ja Hä­mees­sä si­jait­se­van luo­mu­ti­lan kes­ken. Rau­ha­la on tä­män het­ken tun­ne­tuim­pia suo­ma­lai­sia ny­ky­tai­tei­li­joi­ta. Hän on pi­tä­nyt yli 50 yk­si­tyis­näyt­te­lyä, jois­ta yli puo­let ul­ko­mail­la.

Ko­lum­ni on jul­kais­tu GEO-leh­des­sä 3/2019.

Lue myös:

Kun tie­to ei rii­tä

Gril­laan – siis olen