Jois­sain het­kis­sä men­nei­syys, ny­ky­ai­ka ja tu­le­vai­suus ovat yh­tä ai­kaa läs­nä. Näen, mi­ten en­nen oli ja mi­ten on nyt, ja yh­täk­kiä nä­ke­mä­ni ku­van pääl­le liu­kuu uu­si ke­hys, joka näyt­tää, mi­ten voi­si ol­la. Ja kun sen on ker­ran näh­nyt, sitä ei enää voi teh­dä nä­ke­mät­tö­mäk­si. Kaik­ki on muut­tu­nut.

Tie­teen­fi­lo­so­fi­as­sa noi­ta het­kiä sa­no­taan pa­ra­dig­man­muu­tok­sik­si. Yh­te­nä aa­mu­na kaik­ki huo­maa­vat voi­van­sa aja­tel­la ja näh­dä asi­oi­ta, jot­ka ei­vät vie­lä ei­len ol­leet mah­dol­li­sia, ei­vät edes ole­mas­sa. Niil­le ei ol­lut sa­no­ja, ei­kä il­man sa­no­ja ole aja­tuk­si­a­kaan.

Muu­tos on vii­me vuo­si­na ol­lut käyn­nis­sä luon­to­ku­van­kin alu­eel­la. On pu­hut­tu ei-­in­hi­mil­li­sis­tä toi­mi­jois­ta. On ky­syt­ty, mi­ten voi­si vält­tää sekä ai­kan­sa elä­nyt­tä luon­non her­ra ­pers­pek­tii­viä et­tä ime­lää in­hi­mil­lis­tä­mis­tä ja ku­va­ta luon­toa luon­non nä­kö­kul­mas­ta. Kei­not ovat ra­jal­li­set. Luon­non nä­kö­kul­maa et­si­vä ih­mi­nen on toi­saal­ta tie­teel­li­sen tie­don, toi­saal­ta puh­taan mie­li­ku­vi­tuk­sen va­ras­sa.

Ajan muu­tos sil­mis­sä­ni tar­tuin in­nol­la World Press Photo -­kil­pai­lun luon­to­ku­va­sar­jan voit­ta­jaan. Un­ka­ri­lai­sen Ben­ce Mátén kuva sil­vo­tuis­ta sam­ma­kois­ta on upea, sy­dän­tä­sär­ke­vä ja vat­saa­kään­tä­vä. Luin sen kan­na­not­to­na ih­mi­sen toi­min­taa vas­taan. Kun kat­soin ku­vaa, men­nei­syys näyt­täy­tyi mi­nul­le vi­su­aa­li­se­na yh­tey­te­nä Hie­ro­ny­mus Bosc­hin ai­kaan, jol­loin ih­mi­se­lä­mäl­lä oli vä­hem­män it­sei­sar­voa kuin lem­mik­kie­läi­men elä­mäl­lä tä­nään. Ny­ky­het­ki nä­kyi ru­jo­na to­dis­tee­na sii­tä, mi­ten ih­mi­set re­pi­vät elä­vil­tä vil­lie­läi­mil­tä raa­jo­ja syö­däk­seen ne. Tu­le­vai­suu­den näin, kun ole­tin ku­vaa­jan ha­lun­neen osoit­taa, mi­ten kes­tä­mä­tön­tä täl­lai­nen toi­min­ta on.

Sel­vi­tin ku­van taus­to­ja en­kä har­mik­se­ni löy­tä­nyt poh­jaa tul­kin­nal­le­ni. Ben­ce Máté on tun­net­tu pii­lo­ko­ju­ku­vauk­sen ke­hit­tä­jä. Hä­nel­lä on ym­pä­ri maa­il­maa jouk­ko vuok­rat­ta­via ku­vaus­pii­lo­ja, joi­den esit­te­ly­si­vus­tol­la on pa­no­raa­ma­ku­vat ja lis­tat pii­lo­jen tek­ni­sis­tä va­rus­teis­ta. Yh­des­sä mark­ki­noin­ti­ku­vas­sa – täs­sä hie­rai­sin sil­mi­ä­ni – ku­vaus­pii­los­sa po­see­raa kol­me nuor­ta vä­hä­pu­keis­ta nais­ta kii­ka­rit kä­des­sä. Jo­kai­sen pii­lon koh­dal­la on lis­tat­tu myös lä­hin len­to­kent­tä.

Tu­le­vai­suus­vi­si­o­ni lii­hot­ti pois. Jäl­jel­le jäi luon­non riis­to ny­ky­ti­las­saan ja va­lo­ku­vauk­sen mas­ku­lii­ni­nen san­ka­rit­ra­di­tio. Olen usein pet­ty­nyt, kun luon­to­ku­vaa­jien mo­ti­vaa­ti­ot ovat osoit­tau­tu­neet lä­hin­nä tek­ni­sik­si ja kau­pal­li­sik­si. Mitä hyö­tyä luon­to luon­to­ku­va­bis­nek­ses­tä saa? Pi­täi­si­kö saa­da?

Uu­si ai­ka on sil­ti tääl­lä, olen näh­nyt sen. Esi­mer­kik­si brit­ti­läi­nen tai­tei­li­ja Step­hen Gill on teh­nyt kiin­nos­ta­via va­lo­ku­val­li­sia elei­tä ei-­in­hi­mil­li­sen luon­non suun­taan. Luon­to­ku­van kent­tä tar­vit­see­kin eh­kä tai­det­ta avuk­seen uu­sien suun­tien löy­tä­mi­ses­sä. Kun jo­tain ei vie­lä ole, se täy­tyy osa­ta ku­vi­tel­la.  

Han­na We­se­lius on va­lo­ku­vaa­ja ja tai­teen toh­to­ri, joka työs­ken­te­lee va­lo­ku­va­tai­teen leh­to­ri­na Aal­to-yli­o­pis­tos­sa. We­se­lius on jul­kais­sut vuon­na 2016 ro­maa­nin Al­ma!, ja hän työs­tää par­hail­laan tois­ta ro­maa­ni­aan.

Ko­lum­ni on jul­kais­tu GEO-leh­des­sä 10/2019.

Lue myös:

Ki­ven mit­ta­kaa­va

Näin di­gi­ku­vaus muut­ti elä­mäm­me