Osmo Rauhala
Luonnonvalinta perustuu teorian mukaan elävän kilpajuoksuun ympäristön resursseista. Vahvin voittaa, jatkaa sukua ja kirjaa geeninsä lajinsa perimään. Tämän pelkistetyn darwinilaisen vision rinnalle on myöhemmin noussut ajatuksia muistakin evoluutioon vaikuttavista tekijöistä, kuten sopeutuvuudesta, sosiaalisesta älykkyydestä ja kyvystä empatiaan. Näitä ilmiöitä on selitetty niin sanotulla geenin itsekkyydellä. Sen mukaan sosiaalinen ja epäitsekäs käytös palvelee yhteisön tarpeita ja parantaa omien jälkeläisten ja sukulaisten menestymismahdollisuuksia. Uhrautuva käytös jälkeläisten hyväksi voidaan varmaan nähdä geenien suojeluna, mutta miten selittyy empatia vieraiden rotujen edustajia ja jopa muita lajeja kohtaan?
Eläinten maailmassa näkee silloin tällöin apua yli lajirajojen ilman, että empatiaan liittyy havaittavaa symbioottista etua. Virtahepo saattaa pelastaa loukkaantuneen antiloopin krokotiililta tai hevonen suojella ketun ahdistamaa jänistä. Toki puhtaalta empatialta vaikuttavat tilanteet ovat luonnossa harvinaisia. Useimmiten lajien välinen apu perustuu johonkin symbioosiin, josta molemmat hyötyvät. Lähes kaikkea ahmiva hai antaa tietyn kalalajin puhdistaa hampaansa turvassa.
Ihmislajin historia tuntee tuhansien vuosien ajalta suvaitsevaisuutta korostavia filosofisia ja uskonnollisia liikkeitä. Miljoonat ihmiset ovat eläneet kasvissyöjinä ja haravoineet muurahaisetkin tieltään välttääkseen elämän tuhoamista. Valtaosa näistä yhteisöistä sijaitsee lauhkealla vyöhykkeellä, jossa elinolosuhteet ja ravinnonsaanti ovat helpompia kuin pohjoisessa. Tutkimusmatkailijat löysivät vuosisatoja sitten lämpimiä paratiisisaaria, joiden asukkaat eivät tunteneet aseita ja jotka hyväksyivät eri rotuiset ihmiset yhteisöönsä välittömästi. Ympäristö ei selitä kaikkea, sillä paratiisisaarilta löytyi myös verikostoa ylläpitäviä ihmissyöjiä. Ja karuillakin alueilla elää rauhaa rakastavia kansoja.
Nykyihminen voi selviytyä tekniikan avulla lähes kaikkialla, mutta geeneihimme elinolojen muutos ei siirry hetkessä. Olen kolmen vuosikymmenen ajan tarkkaillut newyorkilaisten arkisuvaitsevaisuutta, ja ero meihin kotisuomalaisiin on edelleen huomattava. Arvelen, että olemme jääneet jossain määrin loukkuun aikaan, jolloin esi-isämme miettivät tarkkaan, kenet hyväksytään leiriin talveksi. Virheet valinnoissa maksoivat ihmishenkiä, minkä vuoksi valinta kohdistui helposti turvallisen näköisiin sukulaissieluihin. Vieläkin suvaitsemme huonosti mediaanista poikkeavia ihmisiä, koski se sitten ajatuksia, ulkonäköä tai varallisuutta. New Yorkissa sen sijaan on vuosisatojen ajan otettu vastaan miljoonittain erilaisia ihmisiä, ja lopulta myös suvaitsevaisuus jäi asumaan. Meille päin ei viime vuosia lukuun ottamatta ole ollut suurta ruuhkaa, joten kulttuurimme ehtii vielä oppia.
Kolumni on julkaistu GEO-lehdessä 4/2018.
Lue myös:
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.
© Fokus Media Finland. Materiaalin kopioiminen muuhun kuin yksityiseen, ei-kaupalliseen käyttöön kielletty.
Aineiston käyttö uuden palvelun osana kielletty.
Fokus Media Finland Oy, Hämeentie 135, 00560 Helsinki, Y-tunnus 2618356-2