Yk­si lap­suu­te­ni lem­pi­kir­jois­ta oli Uu­nio Saa­lak­sen Nuo­ren hyön­teis­tie­tei­li­jän opas. Kir­ja he­rät­ti mi­nus­sa val­ta­van in­nos­tuk­sen hyön­teis­ten tut­ki­mi­seen ja ke­räi­lyyn. Muis­tan, kuin­ka kiin­nos­tus he­rä­si ai­na tal­vel­la se­la­tes­sa­ni kir­jaa kan­nes­ta kan­teen yhä uu­del­leen ja uu­del­leen. Hyön­tei­set oli­vat ta­voit­ta­mat­to­mis­sa, vaik­ka ai­ka ajoin et­sin­kin han­ki­ko­ren­to­ja ja ir­rot­te­lin puis­ta kaar­naa löy­tääk­se­ni tal­veh­ti­via hyön­tei­siä.

Nyt lä­hes nel­jä­kym­men­tä vuot­ta myö­hem­min voin to­de­ta, et­tei mi­nus­ta tul­lut hyön­teis­tie­tei­li­jää ei­kä bi­o­lo­gia. Toi­sin kävi lap­suu­den­to­ve­ril­le­ni, joka ja­koi har­ras­tuk­sen kans­sa­ni. Omal­ta osal­ta­ni hyön­teis­ten­ke­räi­lyä hait­ta­si vä­li­nei­den puu­te, vaik­ka Saa­lak­sen kir­jas­sa ker­rot­tiin seik­ka­pe­räi­ses­ti, mi­ten val­mis­te­taan per­hos­haa­vi, kent­tä­haa­vi ja ke­räi­ly­laa­ti­kot. Jou­lu­lah­jak­si toi­voin hyön­teis­neu­lo­ja, joi­ta Poh­jan­maal­ta ei ker­ta kaik­ki­aan löy­ty­nyt. Isä teki kyl­lä per­hos­haa­vin, ja ap­tee­kis­ta sain os­tet­tua etik­ka­eet­te­riä per­hos­ten tain­nut­ta­mi­seen. La­jien mää­rit­tä­mi­seen oli tar­jol­la joi­ta­kin kir­jo­ja, jot­ka se­la­sin puh­ki sil­kas­ta in­nos­tuk­ses­ta. Ka­teel­li­se­na kat­se­len nyt verk­ko­kau­pan tuo­mia mah­dol­li­suuk­sia hank­kia vä­li­nei­tä ja kir­jo­ja maa­seu­dul­le­kin. Toki ko­ti­ku­toi­sil­la­kin vä­li­neil­lä pär­jä­si, ja in­nos­tus kor­va­si ma­te­ri­aa­lien köm­pe­lyy­det. Jo­kien ja lam­pien ran­nat, nii­tyt ja met­sä­tiet tu­li­vat tu­tuik­si, ja sa­mal­la jon­kin­lai­nen kä­si­tys sii­tä, mitä kaik­kea siel­lä oli ja eli. Suu­ri haa­vee­ni oli löy­tää sar­vi­kuo­no­kas, Suo­men suu­rin ko­va­kuo­ri­ai­nen, tai tam­min­kai­nen, vaik­ka sitä ei la­jis­toom­me las­ke­ta­kaan.

Läm­pi­mät muis­tot ovat jää­neet niis­tä ke­sä­öis­tä, kun kuk­ki­van sy­ree­ni­pen­saan huu­maa­vas­sa tuok­sus­sa met­säs­tin sy­ree­ni­kii­tä­jiä. Äi­ti aut­toi ylä­ker­ran avoi­men ik­ku­nan ää­res­sä an­ta­mal­la suun­ti­mia ja koor­di­naat­te­ja naut­tien luul­ta­vas­ti eni­ten lap­sen rie­mus­ta ja in­nos­tuk­ses­ta. Kii­tä­jä oli vah­va per­ho­nen ja ko­kon­sa puo­les­ta vä­hän pe­lot­ta­va­kin. Mui­ta­kin la­je­ja ko­ti­pi­haam­me ek­syi ai­na sil­loin täl­löin ke­sä­öi­nä.

Kun sit­ten kas­voin ja pää­sin käy­mään Hel­sin­gis­sä, ha­lu­sin eh­dot­to­mas­ti Luon­non­tie­teel­li­seen mu­se­oon. Sen hyön­teis­ko­ko­el­mat oli­vat val­ta­vat, ja tai­si käy­dä niin, et­tä oma vaa­ti­ma­ton ko­ko­el­ma­ni ku­tis­tui tuo­na het­ke­nä mi­tät­tö­mäk­si.

Tuli nuo­ruus ja uu­det haa­veet. Elä­mä vei toi­saal­le, koh­ti uu­sia tun­te­mat­to­mia in­nos­tuk­sen koh­tei­ta, jois­ta jo­kin ai­na mää­rit­tää koh­ta­lom­me. Rak­kaus luon­toon kui­ten­kin jäi ja pään­kään­tö, kun ko­va­kuo­ri­ai­nen su­ris­taa ke­sä­aa­mu­na pi­han poik­ki tai kun per­ho­nen piir­tää kart­taan­sa kuk­kien yl­le.

Vuo­sia myö­hem­min löy­sin myös Ju­les Re­nar­din kir­jan Ku­vien met­säs­tä­jä. Ku­vien met­säs­tä­jä jät­tää aseet ko­tiin­sa ja met­säs­tää vain sil­mil­lään. Hän tyy­tyy kat­so­maan. Sil­mät toi­mi­vat verk­ko­na, joka pyy­dys­tää ku­vat ai­van it­ses­tään. Tot­te­le­vai­si­na nuo ku­vat syn­ty­vät uu­des­taan muis­tin myö­tä. Ne elä­vät si­säl­läm­me ja­ker­to­vat lap­suu­des­ta, sen men­neis­tä ke­sis­tä ja sen läm­pi­mäs­tä kat­sees­ta.

Han­nu-Pek­ka Björk­man työs­ken­te­lee näyt­te­li­jä­nä Kan­sal­lis­te­at­te­ris­sa. Hän on esiin­ty­nyt te­at­te­ris­sa, elo­ku­vis­sa sekä te­le­vi­si­o­sar­jois­sa sekä ol­lut näyt­te­li­jän­työn pro­fes­so­ri Tai­dey­li­o­pis­ton Te­at­te­ri­kor­ke­a­kou­lus­sa. Björk­man on kir­joit­ta­nut kol­me kir­jaa, jois­ta vii­mei­sin, es­see­te­os Vä­läh­dyk­siä pei­lis­sä, il­mes­tyi vuon­na 2014.

Ko­lum­ni on jul­kais­tu GEO-leh­des­sä 8/2017.

Lue myös:

Ajan­kier­to ohuil­la leh­dil­lä

Mat­kan tar­koi­tus